Uutiset

Ikuinen pyrkyri

Taas on pääsykokeiden aika. Kävin kokeilemassa onneani muutamassa. Menivät ihan kohtalaisesti, mutta samalta minusta on tuntunut joka vuosi, enkä silti ole vielä saanut postissa myöntävää vastausta.

Kirjoitin ylioppilaaksi kaksi vuotta sitten. Sen jälkeen olen käynyt kymmenisen kertaa pyrkimässä ammattikorkeakouluihin ja kerran yliopistoon. Yritystä on siis riittänyt.

Kokeet sinänsä alkavat jo sujua rutiinilla. Tiedän etukäteen tekeväni joka kerta ryhmätilanteessa saman virheen. Menen täydellisesti lukkoon. Ensimmäisellä kerralla se hirvitti, mutta nyt osaan jo odottaa sitä.

Tänä keväänä kävin kolmatta kertaa Stadian sosiaali- ja terveysalan pääsykokeissa. Kerran hain toimintaterapeutiksi ja kaksi kertaa apuvälineteknikoksi. Tuttu juttu.

Psykologiset testit ovat siinä koulussa säilyneet samoina joka vuosi. Osan kohdista alkaa jo vähitellen muistaa ulkoa. Opettajien haastattelussa toinen muisti minut viime vuodelta ja kysyi kuulumisia. Pois lähtiessäni sama opettaja sanoi minulle, että nähdään.

Epäilen suuresti, että hän ei tarkoittanut ensi syksyä. Luultavasti hän puhui jo vuoden päässä olevista pääsykokeista.

Yhteishausta oppii vuosien varrella yhtä ja toista. Ensimmäistä kertaa papereita täyttäessäni hain ainoastaan isoihin kouluihin Helsinkiin ja Tampereelle. Neljästä vaihtoehdosta sain kutsun vain yhteen pääsykokeeseen. Paperini eivät olleet tarpeeksi hyvät, sillä yrittäjiä suureen maailmaan riittää. Luulen saaneeni sen ainoankin kutsun vain siksi, että ensimmäisestä vaihtoehdosta saa viisi ylimääräistä pistettä.

Seuraavana vuonna olin jo oppinut virheistäni. Vertailin eri koulujen hakijatilastoja ja suoritin koelaskuja lukion todistusten pohjalta. Menetelmä toimi ja kutsu tuli jokaiseen hakemaani.

Miksi en sitten ole päässyt pääsykokeita pidemmälle yrityksissäni? Ei todistukseni nyt niin huono ole ja kyllä minä ihan täyspäisesti olen pyrkinyt kokeissa esiintymään. Epäilen, että kyse ei ole minun huonoudesta. Ne toiset ovat vain olleet minua parempia.

Monella alalla on jo noussut meteli siitä, miten kouluihin otetaan sisään liikaa uusia opiskelijoita. Valmistuville ei sitten tulevaisuudessa riitä työpaikkoja. Samalla moni nuori putoaa joka syksy tyhjän päälle saatuaan kieltävän vastauksen kouluilta.

Pitää etsiä vaihtoehtoja. Vietin viime vuoden Voionmaan opistolla. Kyse oli kymmenen kuukauden sessiosta ja pidin sitä ihan mukavana pohjustuksena media-alan opintoihin. Kokemuksesta voin sanoa, että oli se parempi ratkaisu, kuin istua kotona peukaloita pyörittämässä.

Jos jään tänäkin syksynä ilman opiskelupaikkaa, lähden todennäköisesti työelämään. Ennalta määrittelemättömäksi ajaksi. Ensi keväänä pyrin taas jos siltä tuntuu. Ei se ole maailmanloppu, vaikka kouluun ei pääsisikään.

Riikka Mantere