Uutiset

Irlanti on tuhansien laulajien maa

Historia on liimautunut seiniin ja huokailee ikkunoiden karmeista. Sen maistaa Guinnessin vaahdossa. Paikka on The Brazen Head, Irlannin vanhin pubi, perustettu vuonna 1198. Täällä on nostettu mallasjuomaa janoisille huulille yli 800 vuotta.

Pubin yläkerrassa vallankumousjohtaja Michael Collins on huuhtonut oluella kurkkuaan, kun englantilaismiehittäjät joivat alakerrassa. Kirjailija James Joyce on hionut täällä mahtiteostaan Odysseus. Van Morrison ja The Dubliners ovat musisoineet Brazen Headin asiakkaille.

Kun Lasse Suurkari ja Ilona Ala-Leppilampi muuttivat Irlantiin, heillä oli sovittuna vain kolme keikkaa. Terho Aalto/HäSa

Tänä iltana pisaransa historian mereen tiputtavat Ilona Ala-Leppilampi ja Lasse Suurkari Hämeenlinnasta. Kotikaupungissa heidät tunnetaan irlantilaista perinnemusiikkia soittavana yhtyeenä nimeltä Ants in the Pants.

– Melkein jännittää. Tämä on ensimmäinen kerta kolmeen vuoteen, kun esiinnyn Irlannissa, Ilona Ala-Leppilampi sanoo vaimeasti, viuluaan pidellen.

Tuhannen kapakan kautta

Dublinissa on 1000 kapakkaa, joissa soittaa moninkertainen määrä muusikoita. Elävä musiikki näkyy kaikkialla: pubien nurkkauksissa ja katujen kulmauksissa. Dublin ei ole Ants in the Pantsille kovin tuttu esiintymisareena. Täällä se on vain yksi tuntematon yhtye muiden joukossa.

– Sopiiko, että soitamme pari viisua? Lasse Suurkari kysyy pubin asiakkailta kohteliaasti otettuaan akustisen kitaran esiin.

Reaktio on odottamaton. Yleisö alkaa välittömästi mylviä ja taputtaa iloluontoisesti, ihmiset vaativat musiikkia. Tänä iltana tuntemattomia suomalaismuusikoita rakastetaan.

– Yhtye vaikuttaa täysin irlantilaiselta. Emme olisi uskoneet, että se on Suomesta. Haluaisimme kuunnella tätä yhtyettä koko illan, Richard Sharpe ja Patrick Harper kehuvat.

Chesterin kaupungista Englannista saapunut parivaljakko ei ole mielipiteineen yksin. Brittipoikien lisäksi Ants in the Pantsille hurraa joukko teksasilaisia, suomalaispariskunta ja paikallisia pubiasiakkaita.

– Tämä on todella kaunista musiikkia, yksi teksasilaisista hihkaisee hymy korvissa asti.

Brittipoikien lisäksi Ants in the Pantsille hurraa joukko teksasilaisia, suomalaispariskunta ja paikallisia pubiasiakkaita. Terho Aalto/HäSa

Sitten illan palkattu orkesteri, McIntyre, kävelee sisään nyrpeät ja epäuskoiset ilmeet kasvoillaan. Dublin rakastaa muusikoitaan, mutta muusikoiden välillä on tiukka kilpailu.

Toisten varpaille ei astuta, eikä toisten apajilla kalastella.

Kilpailua on Dublinin lisäksi muissa Irlannin suuremmissa kaupungeissa.

– Esimerkiksi Galwayssa kilpailu on kovaa. Siellä on paljon nuoria muusikoita, joiden täytyy saada näyttää kyntensä. Jos musiikkia soittaa työkseen, siellä ei kannata esiintyä, Ilona Ala-Leppilampi sanoo.

Irlantiin asumaan kolmen keikan perusteella

Pari on soittanut yhdessä vuosikymmenen. Jokusen vuoden he asuivatkin Irlannissa ja elättivät itsensä soittamalla. Kun Lasse Suurkari ja Ilona Ala-Leppilampi muuttivat Irlantiin, heillä oli sovittuna vain kolme keikkaa.

Ensimmäinen keikka vakuutti donegalilaisen pubinpitäjän, ja 30 lisäkeikkaa sovittiin välittömästi. Maaseudulla soittaminen on erilaista kuin Dublinissa. Siellä muusikot eivät kilpaile.

– Donegalissa perinnemusiikki oli jo hiipunut, kun aloimme soittaa Skipper’s Tavern -nimisessä pubissa, Suurkari kertoo.

Musiikki piristi paikkakuntaa, ja pubi sai vuonna 2002 palkinnon oman alueensa parhaimpana kansanmusiikkipaikkana.

– Eikä siellä silloin soittanut oikeastaan muita kuin me, perisuomalainen Suurkari sanoo hieman huvittuneen kuuloisena.

Laulu on irlantilaisille synnynnäinen taito

Irlannissa musiikkia arvostetaan hyvin paljon. Joka pubissa on omat esiintyjänsä, eikä heidän soittonsa jää vain taustameluksi.

Yksi irlantilaisten ikoneista, folk-laulaja Christy Moore, tiivisti asian sanomalla, että tuntuu siltä kuin jokainen irlantilainen pystyisi laulamaan nuotilleen, ja 100 000 heistä loistavasti.

– Maassa on uskomaton kunnioitus laulua kohtaan. Jos joku alkaa laulaa pubissa, jokainen hiljenee, laulu kuunnellaan loppuun, ja vasta sitten jatketaan omia juttuja, Ilona Ala-Leppilampi kertoo.

Laulavalle viulistille tällainen suhtautuminen antaa paljon.

– Suomessa tuntuu joskus siltä, että on vain vähän tällainen muusikonrenttu. Irlannissa esiintyessä tulee tunne, että tätä työtä kannattaa todella tehdä, Ala-Leppilampi pohtii.

Dublinissa on 1000 kapakkaa, joissa soittaa moninkertainen määrä muusikoita. Terho Aalto/HäSa

Hän kertoo eräästä keikasta, jolla noin 20-vuotias nuorukainen tuli kysymään, saisiko hänen ystävänsä laulaa mukana.

– Siinä he kuuntelivat, kun hän lauloi – vakavina ja ilman pienintäkään sen ikäisille monesti tyypillistä tirskuntaa. Laulaminen on irlantilaisille niin syntyperäistä ja tuttua, Ala-Leppilampi tiivistää.

Lasse Suurkari selittää laulun ja musiikin suurta merkitystä irlantilaisten historialla. Irlannin pieni, reilun neljän miljoonan asukkaan kansa oli Englannin alistama vuodesta 1801 aina vuoteen 1922 saakka.

– Englannin sortovallan aikana musiikki ja tanssi olivat pitkään kiellettyjä. Silloin ihmiset kokoontuivat tuvissaan ja keksivät lauluja englantilaisista miehittäjistä. Kyseessä on hirveän monisyinen vyyhti, jossa musiikki, politiikka ja uskonto kietoutuvat yhteen, hän valaisee.

Keikan saa, kun näyttää taitonsa

Takaisin Brazen Headiin. Irlantilaisten suhtautumisen elävään musiikkiin kiteyttää osuvasti se, ettei Ants in the Pantsilla ollut sovittuna mitään keikkaa. He vain kävelivät sisään pubiin ja kysyivät baarimikolta, saavatko soittaa.

– Suomessa olisi nykyään vaikea kuvitella, mihin muka kehtaisi kävellä tuolla tavalla sisään. Irlannissa se on helppoa, varsinkin jos kävelee baariin soittimet mukanaan, Suurkari sanoo.

– Siellä ei välttämättä tarvitse edes pyytää lupaa. Joku henkilökuntaan kuuluva tai asiakas saattaa tulla pyytämään, että soittaisimme jotain, Ala-Leppilampi sanoo.

Ilman soittimia keikkoja ei heruisikaan yhtä helposti.

– Irlantilaista pubinpitäjää ei välttämättä vakuuta, jos sanoo, että olemme suomalainen yhtye, joka soittaa irlantilaista perinnemusiikkia. Pitää päästä näyttämään, mitä osaa, Ala-Leppilampi kertoo.

Brazen Headissa yhtye ainakin näyttää ja vakuuttaa. Ants in the Pantsin muusikot rakastavat soittamaansa musiikkia. Se kuuluu ja näkyy.

– Niin paljon pitää sitä musiikkia kunnioittaa, että soittaa joko hyvin tai ei ollenkaan. Räpeltämään ei viitsisi mennä, eikä mitään hörönlöröä soittaa, Ala-Leppilampi ja Suurkari sanovat.

Tarinoita todellisesta elämästä

Kun Brazen Headin esiintyminen lopulta on ohi, Ants in the Pants jatkaa Irlannin maaseudulle. He järjestelevät Vanajan laulu -kuorolle esiintymisiä, keikkailevat vanhoissa tutuissa paikoissa ja tapaavat ystäviään. Vehreä maaseutu onkin aidointa Irlantia, vapaata miljoonakaupungin massaturismista.

Irlanti on hurmaava maa, jolle moni menettää sydämensä. Vaikka irlantilaiset vaikuttavat huomattavasti ulospäinsuuntautuneemmilta kuin suomalaiset, ei voi välttyä oudolta tunteelta, että kansoilla on jotain yhteistä.

Irlannissa tuntee itsensä tervetulleeksi, vaikka onkin vaikea määritellä, miksi.

– Irlantilaiset pitävät meistä suomalaisista, ja he tuntevat historiaamme. Molemmat pienet kansat ovat eläneet sortovallan alla, Suurkari luonnehtii.

Mutta milloin Ants in the Pantsin pari mieltyi Irlantiin, ja maahan olennaisesti kuuluvaan musiikkiin?

– Innostuin irkkumusiikista noin vuonna 1986, kun kaverini kysyi, kiinnostaisiko soittaa sellaista. Sanoin, etten ole koskaan kuullutkaan siitä, mutta mikä ettei, Suurkari kuvailee.

– Kiinnostuin irlantilaisesta musiikista pari vuotta ennen kuin tapasin Lassen. Soitin Tarinatuuli-nimisessä bändissä Timo Lehmuksen ja Pekka Helasen kanssa. Yhtyeelle oli tehty irlantilaisista lauluista suomalaisia versioita. Se musiikki on niin kaunista, ja pidän siitä, että se on tarinoiden kertomista. Laulut perustuvat todellisiin tapahtumiin ja todelliseen elämään, Ala-Leppilampi kertoo.

Suomalaiselta suomalaiselle

Palataan vielä toviksi Brazen Headin keikalle. McIntyre-yhtye näytti siis happamalta kävellessään keikkapaikkaansa ja huomatessaan vieraan yhtyeen soittavan. Ants in the Pantsin rehellinen musisointi sulattaa kuitenkin sekä yleisön että talon yhtyeen. Loppuillan Ants in the Pants soittaa yhdessä McIntyren kanssa.

Kun katsojille selviää, että yhtye on Suomesta, pelkkä irlantilainen musiikki ei riitä. Lopulta Lasse Suurkarin ja Ilona Ala-Leppilammen soittimista kajahtaa myös suomalainen Viulu-ukko.

Esiintymisen jälkeen se keikalle sattunut suomalaispariskunta tulee kiittämään.

– On aika huvittavaa, että suomalaiset tulevat perinteiseen irlantilaiseen pubiin kuuntelemaan perinteistä irlantilaista musiikkia, ja soittamassa onkin kaksi suomalaista, Suurkari ja Ala-Leppilampi naurahtavat. (HäSa)

Päivän lehti

26.5.2020