Kolumnit Uutiset

Irti ajasta

Kummat pelottaa sua enemmän, nuket vai pellet? Kysymyksen esitti minulle vanhempi poikani. Oli sunnuntai ja olimme matkalla sirkukseen, kuljimme Kaisaniemen puiston halki lokakuun iltapäivän harmaassa, hiipuvassa valossa. 

Nuket, vastasin hetken mietittyäni. Poikani nyökkäsi. Olimme toisaalta yhtä mieltä myös siitä, etteivät pelletkään mitään kevyttä kamaa ole. Muistin viisitoistavuotiaana näkemäni Stephen Kingin Se-romaanin elokuvaversion ja ajattelin, ettei poikani ollut syytä katsoa sitä ainakaan vielä, muuten

hänen mielipiteensä saattaisi muuttua. Sen elokuvan klovnit tulivat uniini vuosiksi.

Sitten olimmekin jo lippukassalla. Astuimme porteista sisään ja annoimme tirehtöörin opastaa meidät oikeille paikoille. Teltta oli lämmin ja ihmisistä täysi. Ei pelottanut yhtään.

Olimme tulleet sirkukseen, koska olimme siellä myös viime vuonna. Kahta kertaa ei ehkä voi vielä kutsua perinteeksi, mutta vuosien myötä syyssirkuksesta saattaa sellainen meille tulla. 
 

Sirkuksessa on nimittäin jotain syvästi kiehtovaa. Sirkukseen mennään tavallisesti lasten kanssa, ikään kuin heidän takiaan, mutta ehkä lapset ovat vain tekosyy. Vanhemmat vievät lapsensa sirkukseen, koska he haluavat sinne itse.

Osin kyse on nostalgiasta. Haluamme tarjota lapsillemme kokemuksia, jotka muistamme omasta lapsuudestamme. Aika on kullannut muistot.

Aika on myös kulunut, ja tästä uudesta ajasta sirkus tuntuu olevan vieläkin enemmän irrallaan. Jokseenkin täydellinen irrallisuus vain vahvistaa sen viehätystä. 
 

Ajatella, että vielä vuonna 2016, ilmaisen ja rajattoman viihdetarjonnan äärellä, jotkut ihmiset elättävät itsensä taiteilemalla trapetsilla, pomppimalla trampoliinilla tai taikomalla papukaijoja takkinsa alta. Ajatella, että he ovat valjastaneet päättäväisyytensä tähän, harjoitelleet tuhansia ja taas tuhansia tunteja näitä tarpeettomia taitoja. Ajatella, että me edelleen pystymme hetkeksi vierottamaan itsemme kaiken nielevistä ruuduistamme ja katselemaan heitä, ihailemaan heidän ihmeellistä ja rationaalisesti ajatellen hyödytöntä osaamistaan. 
 

Sirkuksessa ei ole mitään rationaalista. Se ei kerta kaikkiaan suostu tottelemaan järjen ja hyödyn painavia lakeja. Ehkä juuri siksi sirkus tuntuu aikuisesta sekä arvokkaalta että uhanalaiselta.

Lapset eivät tietenkään ajattele näin. He syövät hattarat ja katsovat, mitä areenalla tapahtuu. Esityksen jälkeen molemmat poikani väittivät, että viime vuoden show oli parempi. Vaikka laatu oli tasaista, kokonaisuudesta jäi puuttumaan jokin täysin ällistyttävä ohjelmanumero. 

En ollut samaa mieltä, mutta sillä ei ole väliä. Pääasia, että kävimme. Ainakin tällä hetkellä minusta tuntuu siltä, että käyn katsomassa Sirkus Finlandiaa joka syksy niin kauan kuin jompikumpi pojista suostuu mukaani. Ehkä vielä sen jälkeenkin.

Juha Itkonen
Kirjoittaja on kirjailija, Helsinki.