Kolumnit Uutiset

Isä

Ensimmäinen muisto isästä on, että hän otti syliin ja luki satuja. Tästä sain nauttia useita vuosia yksin, ennen kuin kolme vuotta nuorempi pikkusisar ilmestyi samoille apajille.

Kummallisesti suuri osa lapsuuden isä-muistoista liittyy autoon, vaikka isämme ei ole profiloitunut minään autofanaatikkona.

Matkustimme Ifalla isän kanssa paljon kaksistaan. Tai vaikka äiti ja pikkusisar olivat mukana, he yleensä oksentelivat takapenkillä.

Tuohon aikaan 50- ja 60-lukujen taiteessa tie Helsingistä Pohjanmaalle ei ollut suora eikä tasainen.

Matka Seinäjoen seudulle oli noina ammoisina aikoina iso projekti.

Tuusulassa Ifan syyläri yleensä kiehui ensimmäistä kertaa. Isä haki ojasta vettä ja sitten jatkettiin, kunnes se kiehui taas.

Taisivat moottorit olla silloin erilaisia. Ei kai jäähdyttäjään nykyään saa lorottaa vettä, saati sitten likaista vettä.

Hämeenlinnan kohdalla oli isoja mäkiä ja senhän arvaa, että moottori kuumeni niissä.

Hattelmalan harjulla olikin kivat näköalapaikat ja sopiva kohta käydä pissatauolla.

Silloinen kolmostie oli näillä kulmin mäkinen ja mutkainen. Silloin kun matkapahoinvoinnista kärsinyttä muuta perhettä ei ollut mukana, isä huvitteli ajamalla mäennyppylöiden yli huippunopeutta, jopa kahdeksaa kymppiä.

Ifa lähti ihanasti lentoon ja meillä oli kivaa. Paras paikka nauttia vauhdikkaasta kyydistä oli seisoa apukuljettajan puolella penkin ja kojelaudan välillä. Se oli hienoa!

Etupenkin jalkatila oli vakiopaikkani Ifassa, kunnes ilmaantui nuorempia sisaruksia, jotka alkoivat vaatia oikeuksiaan.

Tasapuolisuuden nimissä kaikki lapset häädettiin takapenkille.

Joskus kävimme myös tuttavaperheen luona Mikkelissä. Noilla matkoilla jännitimme aina, kuinka pääsemme Heinolan läpi. Jostain syystä matkoilla aina pyrytti lunta.

Kun nastarenkaita ei ollut, oli hankalaa päästä ylös Heinolan mäet. Isä ulkoisti meidät työntämään ja kaasutteli itse ratissa.

Voi olla, että tämä tapahtui vain kerran, mutta syvän muistijäljen se on jättänyt.

Autossa kurinpito kuului äidin toimialaan, koska takapenkin tappelu yleensä rassasi ensimmäisenä hänen hermojaan.

Jos kotona kuitenkin syntyi kriisi, rangaistustoimet olivat isän vastuulla.

Kyllä tuli risua, kun naapurin poikien kanssa karkasimme tai paremminkin jäimme kiinni siitä, että olimme karanneet liian kauas eli läheisen rautatien toiselle puolelle.

Ei tästä kuitenkaan ole mitään traumaa jäänyt.

Monesti sentään onnistuimme hiipimään takaisin kotinurkkiin, eivätkä vanhemmat tienneet retkistämme mitään.

Kummalliset asiat jäävät mieleen. Muistan edelleen miltä omena tuoksui, kun tupakkaa polttanut isäni oli ensin haukannut siitä.

Pari viikkoa siiten tapahtui ensimmäisen kerran, ettei hän enää tuntenut minua. Ehkä hän silti muistaa nämä vanhat asiat.