fbpx
Kolumnit Uutiset

Isäni ja Suomi, ikätoverit

Itsenäisyyspäivänä muistelen omaa isääni. Kiitollisuus on lattea sana, mutta parempaakaan en tähän keksi.

Isäni on saman ikäinen kuin itsenäinen Suomi. Hän syntyi Venäjän vallankumouksen alla, ja oli Suomen itsenäistyessä parikuinen vauva.

Hän lähestyisi pyöreitä sataa vuotta, jos olisi vielä elossa, mutta ihan Hannes Hynösen kaltainen teräsvaari hän ei sentään ollut. Aikamoinen kuitenkin, ja siksi häntä varmaan sopii muistella näin julkisestikin.

Isäni oli janakkalalaisen torppariperheen poika. Hänen äitinsä kuoli espanjantautiin vuonna 1919, ja leskeksi jäänyt vaarini ehti avioitua vielä kahdesti. Siksi isälläni oli sisaruksia ja sisaruspuolia kaikkiaan kymmenkunta.

Sodan käyneisiin miehiin liitetään monenlaisia yleistyksiä, ja monet niistä sopivat isääni. Onneksi eivät kuitenkaan kaikki.

Sodassa olleet olivat usein mieluiten hiljaa kokemuksistaan, ja niin oli isänikin. En tiedä hänen vaiheistaan rintamalla oikeastaan mitään.

Vanhempana yritin kyselläkin, mutta hän oli hyvin vaitonainen. Nyt harmittaa, etten yrittänyt vähän tarmokkaammin.

Joskus heräsin yöllä hänen huutoonsa, mutta ei niistä painajaisistakaan aamulla puhuttu. Monet lääkitsivät sodan jälkeen traumojaan viinalla, mutta meillä ei tehty niin.

Isä ei ollut ankara, katkera eikä poissaoleva, vaan hyväntahtoinen ja hassutteleva mies.

Hän oli minun syntyessäni jo melkein viisikymppinen, ja työskenteli linja-autonkuljettajana. Päivähoito-ongelmat ratkaistiin aina välillä niin, että minä istuin päivän hänen kyydissään linja-auton etupenkillä.

En tiedä, mitä hän entisistä vihollisista tuumasi, mutta ainakin hän kuljetti bussilasteittain suomalaisia Leningradiin, kun itäraja aukeni turisteille 1960-luvulla.

Hän vei mukanaan purkkaa ja sukkahousuja, tuli hyvin juttuun Neuvostoliiton puolella päällystakiksi määrättyjen Intouristin oppaiden kanssa ja kertoili kotona ällöttäviä juttuja votkaturisteista.

Isä oli varmasti isänmaallinen, mutta minkäänlaista uhoa siihen ei liittynyt. Jouluna hän seisoi kunniavartiossa Vanajan sankarihaudalla. Se oli itsestäänselvyys niin kauan kuin hänen kuntonsa sen salli.

Isä kuoli vähän ennen 80-vuotissyntymäpäiväänsä vuonna 1997. Sitä en tiedä, mitä hän nykymenosta tuumaisi, mutta sen tiedän, että kaikkinainen veteraaneilla ratsastaminen ja heidän nimissään kohkaaminen olisi häntä ärsyttänyt.

Menot