Kolumnit Uutiset

Isojako uusiksi

Valtionhallinnosta kuuluu välillä hyvääkin, ihan viisaita. Maanmittauslaitos tarjoaa palvelua, jonka tarkoitus on yhdistellä maatilojen peltolohkoja niin, että ne ovat mahdollisimman lähellä tilakeskusta. Se helpottaisi tilanhoitoa, vähentäisi maantiellä ajelua ja säästäisi työaikaa, energiaa, rahaa ja ympäristöä.

Nykyinen tilanne muistuttaakin aikaa ennen isojakoa. Siinä yhdisteltiin enemmän tai vähemmän vapaaehtoisesti talojen hajallaan olevat sarat yhdeksi kokonaisuudeksi joko tilan rakennusten lähelle tai niin, että rakennukset siirrettiin pellon reunaan.

Isojako oli huomattavan suuri maanmittausoperaatio ja viimeiset sen mukaiset jaot saatiin päätökseen Pohjois-Pohjanmaalla vasta muutama vuosi sitten.

Suomalainen maatalous on kokenut ennen näkemättömän rakennemuutoksen. Enimmillään, 1960-luvulla elinkelpoiseksi luokiteltuja tiloja oli noin 300 000. EU-jäsenyyden alkaessa niitä oli enää satakunta tuhatta ja viime vuoden laskennassa vain 55 000 maatilaa.

Pellot, runsaat kaksi miljoonaa hehtaaria, ovat jotakuinkin viljeltyjä, lopettaneiden tilallisten niityt ja vainiot on myyty tai vuokrattu jatkajille. Tällä hetkellä viljelysten keskimääräinen pinta-ala on noin 42 hehtaaria.

Tiluskartat ovat pirstaloituneet, pellot hajallaan ja monesti pitkien matkojen päästä toisistaan, joskus naapurikunnan puolella. Tilanne on kaikkea muuta kuin tyydyttävä.

Touko- ja sadonkorjuuaikoina maanteillä, joskus myös kaupunkien läpi, matelee liikkuva maatalousnäyttely. Siinä etenevät nelivetoiset turbotraktorit työkoneineen ja hitaat, koko kaistan täyttävät leikkuupuimurit. Kukaan ei tällaisista kolonnista pidä, eivät viljelijät itse saati muut kulkijat.

Toisaalta näyttävät konekolonnat saattavat hivellä niiden isäntämiesten mieliä, jotka ovat investoineet naapuriaan hiukan suuremman ja tietysti kalliimman koneen. Riemua ei kuitenkaan pitkään kestä eikä se riitä perusteeksi vastustaa pyrkimyksiä tilojen eheyttämiseksi.

On aivan selvää, ettei mahdollinen uusi jakokaan suju ilman jurputusta. Sellainen on ominaista kaikille suomalaisille, myös viljelijöille, joille se on niitä viimeisiä talonpoikaisia vapauksia. Kaikki muu on säädetty direktiivein ja määräyksin.

Jokainen oma peltolohko on monin verroin parempi kuin se, mikä olisi sen tilalle tulossa. Vaihtokappaleiden viljavuutta, ojituksia, peltoteitä ja siltoja vertaillaan tarkkaan, jos vaihtomahdollisuus tulee ajankohtaiseksi.

Isojaon määräsi 1700-luvulla valistunut Ruotsin kuningas ja se oli toteutettava, jos yksikin kylän maanomistaja sitä vaati ja aina löytyi se yksi.

Pakkoa ei nytkään ole saati kuningasta käskemässä. Unionikaan ei välitä, missä suomalaiset nelivedoillaan ajelevat.

Silti yksi mahti maailmasta löytyy, jota maanviljelijäkin uskoo. Se on euro.

Jos tilusjärjestelyistä koituu parhaimmillaan muutaman kymmenentuhannen euron hyöty, se notkistaa kummasti epäluuloisimpienkin mielipiteitä.