Kolumnit Uutiset

Itsensä rikkomisen taide, ja muiden

Jouko Turkka on kuollut, eläköön Jouko Turkka.

Turkka oli tunnettu siitä, ettei välittänyt siitä, mitä hänestä ajateltiin ja puhuttiin. Näin hän ainakin väitti, eikä toisin tunnustanut.

Ehkä hänellä ei kuitenkaan olisi mitään viime päivien yleisvaltakunnallista neroksi julistamista vastaan, vaikka siihen sisältyykin turkkalaisittain sellainen kaamea riski, että ylistys muuttuu yleiseksi hyväksynnäksi ja lopulta ylistämällä alistamiseksi.

Tuskin ketään paheksuttiin niin paljon kuin Jouko Turkkaa 1980-luvulla.

Hänestä oli mielipide kaikilla, mutta äärimmäisen harvoilla oli oikeaa tietoa mielipiteensä perusteiksi.

Turkassa käytiin sumeilematta kiinni ihmiseen. Se ei ollut silloin reilua, eikä ole sitä nytkään.

Taiteentekijää pitäisi arvioida hänen töidensä perusteella. Jos ollaan eri maailmasta, eikä ymmärretä, mitä toinen sanoo tai tarkoittaa, haukutaan pataluhaksi se ihminen. Itseään ymmärtävä hiljaa olemisen taito on jatkuvasti hupeneva harvinaisuus.

Hulluudeksi taas leimataan ylipäätään sellainen, josta ei saada oikein minkäänlaista käsitystä, ei edes sitä väärää.

Seitsemän veljeksen Rengon metsissä mylvivä sonnilauma oli kauhistus kaikille, joiden mielestä Aleksis Kivi kuuluu kauniisti lausuttuna kansakunnan kaapin päälle.

Turkka heitti isolla Kivellä suoraan päähän sievistelevää Suomen kansaa ja se oli sille kansalle ihan oikein. Saman teki Kivi itsekin aikalaisilleen sillä erotuksella, että sitä kansaa ei samassa merkityksessä edes ollut.

Oikeaa tapaa ymmärtää teatteria, Kiveä tai hänen kiiluvasilmäistä tulkitsijaansa Jouko Turkkaa, ei tietystikään ole.

Rohkenisin ajatella, että teatterin pitää tulla iholle ja mennä sen alle, jättää toisinaan polttavakin jälki. Jos se on osinkaan turkkalaisuuden tuomaa, niin olkoon sitten.

Tinkimätön vimmaisuus ja päättymätön tappelu sovinnaisuuden rajoja vastaan vetosivat silloin ja kiehtovat kenties loppumattomiin.

Ymmärrän hyvin myös oman fyysisen ja henkisenkin rääkin merkityksen, mutta en sitä, että joku ajaa oppilaansa ehdoin tahdoin nurkkaan ja nujertaa, itse asiassa pakottaa vain omaan kaavansa. Sitä ei voi mitenkään kestävästi perustella, ei edes ihmiseloa suuremman taiteen varjolla.

Itsensä saati toisten hajottamisessa ei ole mitään mieltä, ylevää tai varsinkaan ihailtavaa. Sirpaleet voi olla mahdotonta koota takaisin paikoilleen; ihminen jaksaa ehjänä elää.