Uutiset

Itsetuho vai pakkohoito?

Onko onnettomien sekopäiden osuus väestöstä kasvanut vai ovatko he nykyisin vain enemmän näkösällä kuin ennen, laitoshoitoaikaan?

Kysymys hiipi mieleen taas kerran, kun aurinkoisena aamupäivänä matkasin taajamajunalla Helsingin suuntaan. Takanani istuva äänekäs pariskunta lääkitsi hermostuneisuuttaan viinaryypyillä konduktöörin kolmanteen varoitukseen asti. Sen jälkeen alkoi käsikähmäinen torailu sangen intiimeistä ongelmista.

Ohitseni vaelsi yhä uudestaan ilmeisen dementoituva vanha mies, joka yritti poistua junasta joka pysäkillä matkaseuralaisen estelyistä huolimatta.

Eteisen puolella nuori nainen paiski kännykkäänsä lattiaan tunnepitoisen puhelun jälkeen.

Tuli jotenkin ahdistunut olo. Eihän junassa tällaista yleensä tapahdu, mutta kaikenkaikkiaan ihmisten pahoinvointi näyttää lisääntyneen.

Helsingin Sanomien mielipidesivulla epätoivoiset vanhemmat ovat kertoneet aikuistuneiden lastensa itsetuhoisesta elämästä. Hiljattain täysi-ikäistyneillä nuorilla ei ole minkäänlaisia kykyjä eikä haluja huolehtia itsestään. Ongelmien kirjo kattaa kaiken päihteistä itsensä viiltelyyn.

Kirjoittaja esittää kysymyksen, joka tässä maassa parahdetaan paljon useammassa kodissa kuin hyväosaiset tietävät ja palveluista päättävät haluavat tietää. Hän kysyy, onko yksilön oikeusturva ulotettu liian pitkälle, kun vakavasti häiriintyneitä, itsetuhoisia ihmisiä ei pystytä määräämään pakkohoitoon.

Ihmisen tuhoutumisen seuraaminen on kaikkein tuskallisinta niille, jotka lopulta jäävät ainoiksi rinnallakulkijoiksi. Enimmäkseen he ovat vanhoja tai vanhenevia äitejä. Näiden ihmisten osa on kohtuuttoman kova. Annettu apu ei paranna tilannetta, ongelmat pysyvät ennallaan tai pahenevat. Syyllisyydentunteiden ja äidinrakkauden kurimuksessa hupenee omaisuus ja katoaa elämänilo.

Laitos on aina viimeinen vaihtoehto ihmisen kodiksi. Pakkohoito on ruma sana. Karvas totuus kuitenkin on, että joissakin tilanteissa ja joillekin henkilöille se on ainoa mahdollisuus edes jotenkuten ihmisarvoiseen elämään. Nyt nämä ihmiset ajelehtivat heitteillä tai uupuneiden läheistensä huolenpidon varassa.

Vaikeasti persoonallisuushäiriöiset ihmiset, joilla usein on myös vakava päihdeongelma ovat yhteiskunnan hylkiöitä, paarialuokkaa, jolle ei oikeasti ole tarjolla hoitoa eikä huolenpitoa. Avohoidon keinot eivät heitä tavoita, terapioihin ja tapaamisiin he eivät jaksa tai viitsi mennä.

Syyllisiä ankeaan tilanteeseen on vaikea osoittaa. Mielenterveys- ja sosiaalipalvelut ovat täysin ylikuormitettuja. Niukentuvat voimavarat halutaan suunnata sinne, missä vielä ehkä voidaan ja auttaa niille, jotka ovat motivoituneita ottamaan apua vastaan. Tässä ei ole mitään väärää.

Pahalta silti tuntuu myöntä todeksi se, että edelleen hyvinvointivaltiona esiintyvässä maassa osa kansalaisista leimautuu pelkäksi ongelmajätteeksi.