Uutiset

Jäähyväiset Tuulilinnun kylälle

Hämeenlinnan kuvataidekoulun viimeisistä viimeisin 9000 Auringonkiertoa -leiri päättyy perjantaina.

Haemme lapsemme pois. Tuulilinnun kylä jää omaan aikaansa, ulkopuolella kalenteri pysähtyy kesäkuun 17. päivään vuonna 2005.

Jo viime vuonnakin jätin jäähyväiset. Kierrän polut vielä kerran. Mietin, miten käy rautakautisen talon. Arvoitukseksi jää, tarkenisiko siellä talvella.

Hämeessä ei vieläkään nähdä riittävästi oman olemisen ja tekemisen arvoa, kun kaikki tavoiteltu tulee ulkopuolelta, rahaa ympärilleen syytävät turistitkin hyvinvoinnin ylistettyinä airueina.

Tuulilinnun kylästä on kerrottu palstametreittäin lehdissä. On ollut runsaasti muutakin julkisuutta.

Ehkä julistusta oli liikaa? Kylässä käyneiden asiantuntijoidenkaan arvioita ei uskottu, ei kuunneltu.

Tietämättömyys kävi leirikeskuksen typerän myyntipäätöksen edellä, ai niin, ja ennakkoluulot.

Hämeenlinnassa on vireillä kaikkien aikojen suurin kulttuurihanke, Verkatehdas. Myös lastenkulttuurin nimiin vannotaan isoon ääneen, mutta samaan aikaan tuhotaan valmista ja ainutlaatuista.

Älkää tulko sanomaan, että tekijöitä oikeasti kuunneltiin Tuulilinnun tapauksessa.

Maanantaina Hämeenlinnan valtuustossa joku vielä hyväntahtoisesti puolusti Tuulinnun kylää. Jos jotakin olisi haluttu tehdä, olisi kaupanteko pitänyt panna jäihin jo aikoja sitten.

Yli tuhat ihmistä allekirjoitti vetoomuksen, joka vastusti leirikeskuksen myyntiä. Mielenilmaisu jäi henkäykseksi tuuleen.

Vaikuttamisen aika meni jo. Nyt olisi hienotunteista ”päättäjienkin” olla hiljaa, kun on suruaika.

Arvot on pantu järjestykseen.

Ihan kuin ränsistyneillä leirikeskuksen rakennuksilla olisi koskaan ollutkaan mitään väliä.

Kaupungin virkamiehet löivät remontista sellaiset rätingit pöytään, ettei se kerta kaikkiaan kannattanut. Ja kun on se Aulangon Heikkilä. Höpön höpön. Itse asia on jossakin toisaalla, insinöörin tai matkailumerkonomin tavoittamattomissa.

Se on puissa, poluissa ja rannan kivissä. Ne ovat korvaamattomia, vaikka luonto uutta kasvattaakin, uusia lapsiakin kiviä heittelemään.

Toisissa paikoissa toiset kivet odottavat kääntäjäänsä. Loppu on uuden alku ja mahdollisuus, mutta se ei ikävää poista, vähentää vain.

Leireillä on opeteltu ihmiselon olennaisia, muinaisuus on tullut tähän hetkeen.

Voi vain aavistella, mitä lapset ovat leireiltään saaneet, eikä se edes vanhemmille kuulu. Omaan itseensä, syvälle mieleensä, ovat ammentaneet. Aikuisen tehtävä taitaa olla lähinnä vain ohjailla, antaa tilaa, arvailla tuloksia ja osata luopua niiden mittaamisesta. Muistot jäävät ulottuakseen vuosien päähän.

Ohjaajien olemus ja ote lapsiin on ollut ihailtavaa. Jos yksi pitää erikseen mainita, niin Lintu (kuvataiteilija Olli Larjo).

Muisto piirtyy vahvimpana, kun sen ovat ammentaneet kaikki aistit.

Vahva savun haju vaatteissa ja ihossa on ensimmäinen rikkaus. Tulisen raudan polttama rakko karvastelee ihanasti kämmenessä, kun sen on takoessaan saanut.