Uutiset

Jokainen presidentti on suhtautunut uskontoon ja kirkkoon omalla tavallaan – Tarja Halonen on ainoa, joka ei kuulunut kirkkoon

Presidenteistä Mauno Koivisto on haastanut kirkon kaikkein ärhäkimmin. Tarja Halonen puolestaan on ainoa Suomen valtionpäämies, joka ei ole ollut tehtävää hoitaessaan kirkon jäsen.
Presidentti Tarja Halonen oli puhujavieraana Anders Chydeniuksen nimeä kantavassa seminaarissa Kokkolassa kesällä 2009.

Presidentti-instituution ja kirkon suhde on vuosisadan aikana muuttunut vain vähän.

Kirkon asemasta yhteiskunnassa käydään kuitenkin jatkuvaa keskustelua. Luterilaisen kirkon asemaa haastavat maallistuminen ja muiden uskontojen harjoittajien määrän lisääntyminen.

Suomen historian suuret käänteet sekä aatteellinen liikehdintä ovat vaikuttaneet merkittävästi kirkon asemaan yhteiskunnassa. Erityisen värikkäitä olivat 1900-luvun alun vuosikymmenet.

Jokainen Suomen presidentti on vuorollaan suhtautunut yhteiseloon kirkon kanssa enemmän tai vähemmän välttämättömänä, perinteisiin nojaavana itsestään selvyytenä. Jokaisella on ollut persoonallinen suhtautumisensa.

Urho Kekkosella oli tietysti eniten aikaa, peräti neljännesvuosisata, sen suhteen laatua hakea. Ensimmäisen kautensa aikana Kekkonen selvästi tarvitsi kirkkoa valtansa lujittamiseen, mutta jo toisen kauden aikana eriytymistä oli selvästi havaittavissa, dosentti Ville Jalovaara sanoo Lännen Median haastattelussa.

Ståhlbergin esimerkki ei saanut aina kannatusta

Tarkimmin presidentti-instituution ja kirkon välisten suhteiden rajanvetoon suhtautui nuoren tasavallan ensimmäinen presidentti K. J. Ståhlberg.

– Itsellenikin tuli tutkimukseni edetessä osin yllätyksenä, kuinka tiukasti hän halusi pitää erillään uskonnon ja politiikan. Luultavasti hän juristina halusi jättää esimerkin jälkipolville, Jalovaara kertoo.

Lauri Kristian Relander ja P. E. Svinhufvud eivät kuitenkaan halunneet seurata edeltäjänsä esimerkkiä. Virkaa sittemmin hoitaneiden ominaisuuksilla ja henkilökohtaisilla suhteilla onkin aina ollut suuri vaikutus siihen, millaiseksi presidentin ja kirkon väliset suhteet ovat kulloinkin muotoutuneet.

Sodan kaltaisissa kansallisissa kriisitilanteissa presidentin voimakaskin uskonnollinen puhe on hyväksytty yleisesti. Presidentti Kyösti Kalliolle uskonto oli myös luonnollinen osa persoonaa.

– Hän oli avoimesti uskonnollinen. Raittius ja elintapojen nuhteettomuus kuuluivat presidentin julkisuuskuvaan, eikä hän arkaillut Jumalan nimen lausumista eri tilanteissa, Jalovaara sanoo.

Jatkosodan presidentti Risto Ryti saattoi yhtä lailla Kallion tavoin käyttää uskonnollista retoriikkaa, vaikka hänen oma suhtautumisensa uskontoon jäikin arvoitukselliseksi. Ryti kuitenkin ymmärsi uskonnon propagandistisen merkityksen sotaa käyvässä Euroopassa.

Koivisto suhtautui varauksella kirkon valtionyhteyteen

Kirkon on presidenteistä ärhäkimmin haastanut Mauno Koivisto.

Kristillisillä arvoilla oli Koiviston mukaan paikkansa suomalaisessa kulttuurissa, mutta hän suhtautui varauksella luterilaisen kirkon valtionyhteyteen.

– Täytyy muistaa että vielä tuolloin kirkon asema yhteiskunnassa oli huomattavasti vahvempi kuin nykyään. Koivisto ajoi aktiivisesti valtion ja kirkon etäännyttämistä. Häntä kiusasivat lähinnä käytännön asiat kuten presidentin vallassa ollut piispan nimitysoikeus, Jalovaara muistuttaa.

Jälkikäteen tarkasteltuna suuri osa Koiviston tavoitteista on sittemmin toteutunut: Vuosituhannen vaihteesta lähtien esimerkiksi piispojen nimittäminen ei ole kuulunut presidentin tehtäviin.

Presidentti Tarja Halonen on ollut ainoa Suomen valtionpäämies, joka ei ole tehtävää hoitaessaan ollut kirkon jäsen. Siitä huolimatta hän presidenttinä ollessaan arvosti kovasti kirkkoa ja sen toimintaa.

Tasavallan presidentti on itsenäisen Suomen keskeisimpiä poliittisia instituutioita ja hän on läsnä kirkollisessa elämässä nimenomaan instituution edustajana. Sen näkyvimpänä ilmentymänä nykyään on presidentin osallistuminen itsenäisyyspäivän ja valtiopäivien avajaisten yhteydessä pidettäviin jumalanpalveluksiin.

Helsingin yliopiston kirkkohistorian ja Turun yliopiston poliittisen historian dosentin Ville Jalovaaran teos Myrskyä ja mystiikkaa – Suomen tasavallan presidentit ja kirkko julkistetaan tiistaina Helsingissä.

Ståhlbergistä Niinistöön

Itsenäistymisen jälkeisinä vuosina ennen kuin Suomen valtiomuoto vahvistettiin tasavallaksi, maan päämiehenä toimi väliaikainen valtionhoitaja. Joulukuuhun 1918 asti tehtävää hoiti P. E. Svinhufvud ja hänen jälkeensä C. G. E. Mannerheim.

1919–1925 Kaarlo Juho Ståhlberg (1865–1952)

1925–1931 Lauri Kristian Relander (1883–1942)

1931–1937 Pehr Evind Svinhufvud (1861–1944)

1937–1940 Kyösti Kallio (1873–1940)

1940–1944 Risto Ryti (1899–1956)

1944–1946 Carl Gustaf Emil Mannerheim (1867–1951)

1946–1956 Juho Kusti Paasikivi (1870–1956)

1956–1981 Urho Kekkonen (1900–1986)

1982–1994 Mauno Koivisto (1923–2017)

1994–2000 Martti Ahtisaari (s. 1937)

2000–2012 Tarja Halonen (s. 1943)

2012– Sauli Niinistö (s. 1948)