Uutiset

Joku tolkku kerjätessäkin

Ennen vanhaan lapsia varoiteltiin ahneudesta sanomalla, että joku tolkku sitä on oltava kerjätessäkin.

Sanonnalla viitattiin ihan konkreettisesti siihen, ettei sovi pyytää mahdottomia. Samalla lapsia ohjattiin ylipäätään kohtuullisuuteen ja maltillisuuteen elämässä ja elintavoissa.

Finnairin johtajien bonuspalkkioita ja asuntojärjestelyjä kuunnellessa tulee mieleen, ettei nykyjohtajille ole taidettu opettaa vanhoja sananparsia.

Hyväpalkkaisille johtajille maksettiin ylimääräiset bonukset vain siitä hyvästä, että he pysyivät yhtiön palveluksesta. Samaan aikaan työntekijöiltä vaadittiin miljoonasäästöjä ja talkoohenkeä.

Samanlaista voitelua on Iltalehden (16.3.) mukaan harjoitettu myös valtion viinayhtiössä Altiassa. Se maksoi 2007 avainhenkilöilleen satojentuhansien ylimääräiset bonukset siitä hyvästä, että he jäivät yhtiöön määräajaksi.

Mistä näitä rahastavia johtajia oikein tulee?

Suomessa on kauan ylpeilty sillä, ettei meillä ole korruptiota. Bonukset, epämääräiset asuntokaupat, yritysten avainhenkilöilleen tarjoamat selvästi markkinahintaa edullisemmat vuokra-asunnot ja kaikkinainen oman edun tavoittelu panevat epäilemään asiaa.

Viimeaikaiset tapahtumat eivät ehkä täytä korruption kriteereitä, eivätkä ne liene lainvastaisiakaan. Ihmisten yleistä moraalia ja oikeudentajua vastaan ne kuitenkin sotivat.

Ministeri Heidi Hautala osui naulan kantaan sanoessaan, että valtionyhtiöiden hallituksiin täytyy etsiä ihmisiä, jotka ”katsovat yrityskuplan ulkopuolelle” ja ”kykenevät arvioimaan päätösten vaikutuksia yrityksen sisäiseen ilmapiiriin ja kansalaisten oikeustajuun” (HäSa 16.3.).

On surullista, että valtionyhtiöitäkin on johdettu kuin kovaa bisnestä: vain raha ja nopeat voitot ratkaisevat. Kukaan ei ole aikoihin maininnut sellaisia – myönnetään, suorastaan naiivilta kuulostavia – asioita kuin julkiset palvelut, paremman Suomen rakentaminen tai hyvä yhteiskunta.

Itse asiassa raha on viime vuosina näyttänyt olevan ainoa mittari kaikessa keskustelussa, koskipa se Suomen muinaisjäännöksiä (Museoviraston säästöt), terveydenhoitoa (ulkoistettu kansainvälisille lääkäriyrityksille) tai taide-elämää (Guggenheim-museon rakentaminen Suomeen).

Kun katselen opiskeluikäisiä lapsiani ja heidän ystäviään, mieleeni hiipii huoli. Olenko osannut kasvattaa lapseni kohtaamaan tämän markkinavetoisen yhteiskunnan, jossa asia kuin asia perustellaan taloudellisilla seikoilla ja jossa kaiken toiminnan pitäisi palvella liike-elämää?

Olenko muistanut opettaa lapsilleni sananparsia? Olenko kertonut heille, että maailmassa tarvitaan myös inhimillisyyttä ja sivistystä? Vähän tolkkua.