fbpx
Uutiset

Jonakin päivänä minäkin kuolen

Ajan sumuisena lauantaiaamuna vanhaa kolmostietä kohti Turenkia ja tuijotan tienpieliä. Olisi huono hetki joutua hirvikolariin, kun on vasta matkalla tekemään arkkuaan.

Vanajaveden opiston Kirstu kaiken varalta tai tuhkauurna tulevaa varten -kurssi kuulostaa niin kummalliselta, että sitä pitää päästä kokeilemaan. Tämä ei ole silti vitsi: haluan ihan oikeasti pohtia kuolemaa.

Kuolema on tähän asti kohdellut minua hellästi. En ole joutunut katsomaan sitä läheltä lapsuuteni jälkeen. Vuosi vuodelta kuolema on tuntunut etäisemmältä ja pelottavammalta.
Surin siskon perheen koiran lopettamista syksyllä niin paljon, että tunsin vieraantuneeni todellisuudesta, unohtaneeni että kuolema on osa elämää.

Löydän Turengin koulun puutyöluokan. Opettaja Pekka Hannonen aloittaa kurssin kalvoesityksellä. Hän on Turengin yhteiskoulun teknisen työn ja uskonnon opettaja.

Hannonen on kohdannut kuolemaa. Hän kertoo käyneensä murrosiässä lähellä itsemurhaa. Hän on valmistanut arkun kuolleena syntyneelle vauvalleen. Hän on lapioinut mullat isänsä arkulle ja saattanut hautaan itsemurhan tehneen veljensä. Oppilaskuolemiakin hän on joutunut kohtaamaan kolmen, neljän vuoden välein.

Muut kurssilaiset ovat eläkeikäisiä miehiä, ja tehneet enemmän tai vähemmän puutöitä. Tunnen itseni kovin kokemattomaksi. En tiedä juuri mitään puutöistä – enkä kuolemasta.

Mua mies on tulossa tapaamaan
ja mennessään aikoo viedä.
Hän tulee vuoren varmasti,
mutta milloin, sitä en tiedä.
Ehkäpä aamun usvassa
hän vartoo akkunan alla.
Tai ehkä hän saapuu vasta
kun iltarusko on taivahalla.

Kurssilla kaikki päätyvät uurnan tekoon. Arkku olisi niin työläs, ettei sitä saisi neljässä lauantaissa valmiiksi.

Nykyasunnoissa ei edes tahdo olla tilaa arkulle. Vitsaillaan, että saisihan siitä vaikka vaatekaapin tai kirjahyllyn.

Saamme eteemme kynän ja paperia. Alan hahmotella uurnan piirustuksia. Aikuisen uurnan tilavuuden tulee olla nelisen litraa, senteissä vajaat 16 kanttiinsa. Jos uurna haudataan maahan, sen on oltava helposti maatuvaa materiaalia.

Tapailen paperilla uurnalle ilmavaa mallia. Tunnen oloni tukalaksi ahtaissa paikoissa.

Suunnitelmien valmistuttua ryhdymme töihin. Teemme liimalevyä koulun vanhoista, käytöstä poistetuista pulpeteista. Tutustun arastellen oikohöylään, tasohöylään ja sirkkeliin. Mietin, mihin oikein olen ryhtynyt päättäessäni tehdä uurnan.

Maailman ensimmäinen varta vasten ruumiin polttamiseen tarkoitettu uuni valmistettiin Italiassa 1876. Suomen ensimmäinen krematorio aloitti Hietaniemessä vuonna 1926.

Suomessa tuhkausprosentti oli viime vuonna 33,7. Se kasvaa noin prosentin vuosivauhtia, mutta paljon on matkaa Japaniin, missä tuhkataan 99 prosenttia vainajista.

Krematorioiden liepeillä ja kaupungeissa tuhkaus on yleisempää kuin maaseudulla. Hämeenlinnassa Vuorentaan krematorio otettiin käyttöön vuonna 1971, ja vuonna 2005 siellä tehtiin 694 tuhkausta.

Krematoriouuni kuumennetaan korkeaan, noin tuhannen asteen lämpötilaan. Liekki sammutetaan ennen kuin arkku laitetaan uuniin. Arkku syttyy kuumuudessa itsestään ja palaa tunnissa-puolessatoista.

Sitten tuhkasta erotellaan arkun naulat ja muut palamattomat osat, ja tuhka valutetaan uurnaan. Tuhka on vuoden sisällä haudattava tai sijoitettava muuten pysyvästi yhteen paikkaan.

Viikatemies, lempeä mies
soittaa hellästi, hiljaa.
Viikatemies, lempeä mies
niittää valmista viljaa.

Uurnan tekeminen ei ole ollenkaan niin karmivaa kuin olin etukäteen kuvitellut. Sitä nikkaroidessa voisi ajatella tekevänsä vaikka kukkapurkkia. Sitä ei voi sovittaa, sitä ei ole tehty ruumiini kokoiseksi.

Muu perhe tulee lounastauolla kurssipaikalle, jotta voin imettää vauvan. Katselen pieniä lapsiani äitinsä uurnan äärellä. Saisivatpa kasvaa vielä kauan, kauan, ennen kuin tälle uurnalle on käyttöä. Itken koulun käytävällä, kun lapset ovat lähteneet isän kanssa kotiin.

Yhtäkkiä kuolemaa on kaikkialla. Makaan iltaisin valveilla ja mietin synkkiä. Kurssin aikana lähipiiristä on löytynyt kaksi syöpätapausta. Kuolema alkaa vilahdella ystävienkin puheissa, eikä televisiossa tunnu muita aiheita olevankaan.

Olenko vitsaillut vakavalla aiheella ja kutsunut viikatemiehen kolkuttelemaan ovelle? Vai onko se aina ollut likellä, minä en vain ole huomannut sitä aiemmin?

Ei kylmää luurankokouraa,
ei sarvia otsaluussa.
Vaan lempeä mies joka hymyillen
oottaa oven suussa.
“Pukeudu rauhassa”, lausuu hän
ja piippuunsa virittää tulta.
“Niinpä niin” sitten virkkaa itsekseen,
“mullasta jälleen multa.”

Kuolemansa jälkeisiin tapahtumiin voi valmistautua myös paperilla. Yksityisten hautaustoimistojen Memoria-ketju on julkaissut vihon Näin minä haluan – Mitä omaisten tulisi tietää hautajaisjärjestelyistäni.

Hämeenlinnan Vanhan Hautaustoimisto Pramin liikkeenharjoittaja Jari Prami ei ole itse täyttänyt vihkoa, mutta on jakanut niitä puolisentoista tuhatta.

Useimmiten lomakkeen hakija on yli 50-vuotias terve nainen. Joskus pariskunta hakee yhdessä. Joskus puoliso nimenomaan pyytää, ettei toiselle kerrottaisi.

Vihko on kattava. Lomakepohjalle voi ruksata, koska kuolinilmoitus julkaistaan ja kuka maksaa hautausjärjestelyt. Selkeä tieto vainajan omasta tahdosta poistaa monta huolta – ja mahdollista kiistanaihetta – surevien omaisten mielistä.

Täytän lomakkeen itsekin. Hautapaikkaa miettiessä täytyy ottaa asia puheeksi vanhempien kanssa. En olisi kurssia aloittaessani ajatellut, että istuisin vielä laskemassa sukuhaudan paikkoja ja pyytämässä sijaa itselleni. Samalla tulee puhuttua itse kunkin kuoleman jälkeisistä toiveista.

Keskustelun jälkeen on helpottunut olo. Ei tällaisia asioita ole helppo ottaa puheeksi.

Viikatemies, lempeä mies
soittaa hellästi, hiljaa.
Viikatemies, lempeä mies
niittää valmista viljaa.

Ympäristön suhtautuminen kurssille osallistumiseen on ollut lähinnä huvittuneen kummeksuvaa. Joku on pitänyt rienauksenakin. Muut kurssilaiset kertovat samankaltaisista kokemuksista.

Kokoonnumme joka kurssitapaamisen alussa kuulemaan kuolemaan liittyvää tietoa, tutustumaan aiheeseen liittyvään musiikkiin tai kuvataiteeseen ja keskustelemaan. Opettaja Hannonen uskoo, että taide lähentää ihmistä omaan kuolevaisuuteensa.

Puutöiden lomassa puhutaan usein kuolemasta mutta ei ihan suoraan, vaan kierrellään aiheen ympärillä. Kurssikaveri sanoo uurnaani kompostin näköiseksi. Mallini on kieltämättä erikoinen. Muiden uurnat ovat perinteisempiä.

Työt valmistuvat ja kurssi päättyy. Viemme uurnat ulos. Hannonen ottaa yhteiskuvan. Nyt ei sitten muuta kuin odottelemaan, lohkaisen, mutta kadun heti sanojani. Kuolema ei ole leikin asia.

Vaan ei ole aina elämäkään. Ja mitä minulle kuolemassa tapahtuu – siitä tiedän yhtä vähän kuin kaikki muutkin.

Kun niittäjä lähtee niittämään, hän
ei huido umpimähkään.
Vaan tarkasti harkiten tarttuu
tuleentuneeseen tähkään.
Eikä sen suurempaa tehtävää
voi ihmisen lapsella olla
kuin leipäviljana lainehtaa
valtiaansa vainioilla.

Maria Lassila-Merisalo

Lähteet: Krematoriosäätiö, Suomen hautaustoiminnan keskusliitto, Hautaustoimilaki
Viikatemies-laulun sanat Jouko Mäki-Lohiluoma

Menot