Uutiset

Jos huomenna kaikki onkin huonommin?

Isomummo tapasi hivuttautua keittiön oven pielessä olevan penkin päähän tilaisuutta vartoomaan. Kun kukaan ei huomannut, ovi kävi ja huonojalkainen mummo sai huopikkaat vauhtiin.

Kerran jos toisen juostiin perään, ja talvipakkasilla mummoa maaniteltiin hangesta muutamaan otteeseen. Mummoparka oli jatkuvasti kotiin lähdössä. Matka menetettyyn Karjalaan vain oli Hämeestä kovin pitkä.

Dementoituneen vanhuksen vahtiminen kävi työstä. Mummon paikka oli kotona – tosin siellä hänen peräänsä oli katsomassa kolme nuorempaa sukupolvea.

Puolisonsa omaishoitajana toimiva hämeenlinnalainen Liisa Lahdenperä kuvaili arkeaan maanantain Hämeen Sanomissa. 75-vuotias Lahdenperä kertoi tekevänsä puolisolleen kotihoitojaksoina vastaavat hoito- ja huoltorutiinit kuin pienelle lapselle.

En ole koskaan toiminut vanhuksen omaishoitajana, mutta vauva- ja vaippaikäisten hoitamisesta on hyvät muistikuvat. Vauvaperheen arki voi olla yksitoikkoista, kuluttavaa ja väsyttävää. Tosin vanhusten ja vauvaperheiden arjessa on pari selkeää eroa.

Vauva ei ole ikuisesti vauva. Lapsi kasvaa, kehittyy ja oppii ennen pitkää omatoimiseksi. Väsymyksen jaksaa, kun tietää, ettei olotila ole ikuinen.

Kolmi- nelikymppisten vanhempien kunto on – tai ainakin pitäisi olla – hyvä. Tavallisesti arkea ja vastuuta on toinen vanhempi vierellä jakamassa, ja sitä paitsi, kyllähän vauva-aika pääasiassa on ihanaa ja odotettua aikaa.

Niin, ja sitten on se kokoero. On vähän eri asia, kanniskeleeko sitä taaperoa kainalossaan, vai nosteleeko yksinään aikamiestä sängystä.

Miten on 80 vuotta lähentelevän omaishoitajan laita? Puoliso ei ole enää rinnalla murheita jakamassa eikä arjessa auttelemassa, sillä puolisosta on tullut hoidettava. Kaudet voivat toki olla toinen toistaan helpompia tai vaikeampia, mutta ikääntyvä omaishoitaja ei voi ajatella, että elämä helpottaisi ensi kuussa tai ensi vuonna pysyvästi.

Jos hoidettava sairastaa muistisairautta, on elämä vielä pari astetta vaikeampaa. Jokainen voi kuvitella, miltä tuntuu olla valmiustilassa ja vahtia aikuista ihmistä vuorokaudet läpeensä.

Sen lisäksi, että puolison kunto heikkenee, hiljenee myös omaishoitajan tahti.

Koti on ehdottomasti ihmiselle paras paikka – silloin, kun itse pystyy pitämään itsestään huolen tai silloin, kun vierellä on joku, joka jaksaa hoitaa ja kannatella. Laitos ei koskaan voi olla koti, kodinomainen kylläkin.

Raskaan palveluverkon keventäminen on kannatettavaa, kunhan kotona olemisen edellytyksiä todella vahvistetaan. Kotipalvelussa on voitava puhua ”hoidosta” ”käyntien” sijaan.

Huonokuntoisia ihmisiä ei saa jättää kotiin oman onnensa nojaan, eikä kaikkea vastuuta myöskään saa sysätä iäkkäiden omaishoitajien harteille. Jos iäkäs hoitaja toistuvasti pyytää apua, eikö häntä pitäisi auttaa?