Uutiset

"Jos Juice eläisi nyt, hän olisi räppäri" – Suomirokista kertovat elokuvat toistavat itku kurkussa suomalaisen musiikin tarinaa

Alussa oli Juice. Hän loi suomirockin kielelliset perusteet ja tuhosi itsensä viinalla. Moni seurasi perässä. "Rock oli aluksi tahra, sitten kapinaa ja nykyisin nostalgista kulttuurihistoriaa", kirjoittaa rokkarin elämää 1980-luvulla elänyt elokuvakriitikko Kari Salminen.
jos Juice Leskinen eläisi ja aloittaisi nyt, hän olisi varmasti räppäri, arvelee Kari Salminen. Juice-elokuvassa nimiroolissa nähdään Riku Nieminen.

Elokuvantekijät rakastavat suomirokkia ja iskelmää. Ja niiden tekijöitä.

Juice-elokuvassa tehdään suomirokkia, jonka kaltaista ei soiteta missään muualla koko maailmassa. Se on vähän niin kuin suomen kieli, tuo eksoottinen puheenparsi, jonka Juice hallitsi alallaan parhaiten.

Elokuvassa poltetaan myös koko ajan tupakkaa, tehdään makkaroista pyttipannua tai keittoa ja juoda lutkutetaan herkeämättä viinaa.

Voi kuinka suomalaista.

 

Punk kohtasi kupletin

Jimi Hendrix, Cream ja muut olivat kovia esikuvia, mutta Juice Leskinen, Harri Rinne ja Mikko Alatalo halusivat tehdä saman suomeksi.

Ja niin he tekivätkin. Syntyi suomirock, joka sai muotonsa yhtyessään punkiin. Taustalla oli klassista englanninkielistä rockia, iskelmää ja kansan kuplettia.

Suomirock soi baareissa kautta maan kuin kaljakansanmusiikki. Se on kansallista perinnettämme.

Harri Rinteen esittäjä Pekka Strang sanoo elokuvassa ääneen rockin suomenkielisyyden ihanteen. Juankoskelta Tampereen yliopiston kuppilan ja treenikämppien kautta kansallisrokkariksi kohonneen Juice Leskisen tarina on samalla tarina suomen kielestä.

 

Tahrasta kapinaksi

Populistiset elokuvantekijät ovat jo vuosikymmeniä olleet ihastuneita tähän kansalliseen soundiin ja sen laatijoihin. Tehdään näistä hahmoista kirjojakin, mutta elokuvasta on tullut suomalaisen kevyen musiikin historiankirjoituksen ykkösväline.

Historiaa ihan sykkii ja svengaa liikkuvan kuvan ja etenevän äänen kanssa. Se rokkaa tunteella.

Rockin nousut ja laskut kertovat muutaman sukupolven kohtalot aikakaudelta, jolloin vasemmistolainen kulttuurihegemonia alkoi murtua. Kekkonen hallitsi yhä mutta heikkeni jo. Jäyhä järjestelmä alkoi murtua, ja yhteydet länteen voimistuivat.

Pönäköiden byrokraattien, pamputtavien poliisien ja tanker-poliitikkojen kulttuurimaisemassa rock oli aluksi tahra ja sitten kapinaa.

Tämä kaikki on nyt nostalgian tunteen herkistämää kulttuurihistoriaa.

Ensin tango ja iskelmä lämmittivät sodassa ja sen jälkeen katajaisen kohmeista kansaa. Sitten tulivat protestilaulu ja poliittinen laululiike. Lopulta iskivät undergroundin kimpassa kulkenut suomenkielinen rock ja punk.

Mutta kuten aina, kapina koteloidaan varmasti. Uudistajista ja kärkijoukkojen lipunkantajista tuli uusia patsaita historiaan. Kamalat rienaajat muuttivat kaanoniin.

 

”Juice olisi varmasti räppäri”

Suomirockin kehityksessä oli monta vaihetta. Ensin olivat 1950-luvulla nuoreen rytmiin seonneet jäljittelijät. Sitten syntyi suomalainen kummajainen, jazz-miesten joukossa virinnyt proge, johtotähtinään maailmallakin arvostetut Tasavallan Presidentti ja Wigwam.

1970-luvulla iski taitavasti brändätty voimatrio Hurriganes. Rauli Badding Somerjoki puolestaan kauhistutti vanhempia vääntelehtimällä tv-studiossa. Love Records julkaisi jazzia, progea, kommarilauluja ja uutta rockia.

Rock suomennettiin. Etujoukoissa kulkivat Juicen ohella folk-liikkeen kasvatti ja Bowie-fanaatikko Hector sekä perusstadilainen blues- ja Dylan-diggari Dave Lindholm.

Vähän myöhemmin tulivat naivisti Kari Peitsamo, outo juurimies Tuomari Nurmio, friikin näköinen oululainen kapinallinen Kauko Röyhkä ja punkin puolella aloittaneet Eppu Normaali, Pelle Miljoona, Kollaa Kestää ja Ratsia.

Juice Leskinen oli oma lukunsa. Kaljuuntuva, pitkätukkainen ja silmälasipäinen opiskelija nousi vasemmiston rockpiireistä halaamalla iskelmää ja kuplettiperinnettä ja kapinoimalla sanoillaan. Juice-elokuvassakin hän vie tulevan vaimonsa aluksi tanssilavalle, jossa soittaa tanssiyhtye. Juice arvosti perinnettä vaikka rikkoi sitä.

Juice oli sillanrakentaja, romantikko ja rienaaja. Hän oli kaunosieluinen mutta ärhäkkä verbaalivirtuoosi, joka teki biisin vaikka hotelliaamiaisella kilpailun vuoksi. Hän tunsi kirjallisuutta. Suosikki taisi olla Veikko Huovinen.

Jos hän eläisi ja aloittaisi nyt, hän olisi varmasti räppäri.

 

Suomalaisten melankoliaa ei ymmärretä ulkomailla

Suomirockin mytologiaan kuuluvat vilu, nälkä, ketutus ja viina. Elokuvat kertovat tästä kaikesta.

Suomalainen elokuva on kansallista. Suomalainen musiikki on kansallista. Kummatkin ovat erikoisia laadultaan. Ei niissä isänmaata juhlita vaan sen tähtiä, jotka ovat traagisia hahmoja ja undergroundia, menestyivät sitten miten hyvin tahansa.

Harvempia tällaisia elokuvia voi myydä ulkomaille.

Me rakastamme lahjakkuutta pursuvia nuorisojulkkiksiamme myös sitten, kun heille tulee ikää ja virranneen viinan merkit näkyvät ja kuuluvat.

He ovat kaikki jotenkin niin kirotun… suomalaisia.

Elokuvia suomirockista ja -iskelmästä

Pioneerit esiin

Badding (2000), Ganes (2007)

JP Siilin Ganes kertoo ketkä tosiasiassa toivat oikean rockin oheisineen ja ammattimaisine puitteineen Suomeeu. Remu, Cisse ja Albert sen tekivät, siis Hurriganes.

Markku Pölösen sentimentaalinen Badding kaihoilee rumankauniista laulajasta, joka nousi suomalaisen rockin underground-keulakuvasta kansallisen iskelmän tulkiksi. Rauli Badding Somerjoki (1947-1987) ei ollut suomirokkia vaan ihan vain rokkia.

 

Yhden miehen melodraamatehdas

Timo Koivusalo: Olavi Virta (2018), Kulkuri ja joutsen (1999), Rentun ruusu (2001).

Lauri Tilkanen on uskottavan sliipattu nuori laulutähti ja Raimo Grönberg yhtä uskottava vanhana ja vapisevana kuninkaallisena, mutta Olavi Virta -elokuva näyttää kesäteatteriesityksen tallenteelta. Samaa vikaa on Reino Helismaan ja Tapio Rautavaaran suhteesta kertovassa Kulkurissa ja joutsenessa ja Irwin-elokuvassa Rentun Ruusu.

Lauri Tilkanen nähdään Olavi Virtana Timo Koivusalon elokuvassa.

Bändit on markkinoitava

Imaginaerum (2011)

Leningrad Cowboys Go America (1989), Leningrad Cowboys Meet Moses (1994) ja Total Balalaika Show (1994)

Dark Floors (2007) ja Monsterimies (2014), Kovasikajuttu (2012) ja Tokasikajuttu (2017).

Imaginaerum on maailmalla menestyneen Nightwishin omakuva fantasiana. Aki Kaurismäen Leningrad Cowboys-trilogia teki töyhtöhyyppien käsitetaide-bändistä hittikoneen. Euroviisuvoittaja Lordin sai kauhukuvaelmansa Dark Floorissa ja dokumentaarisen selvityksensä Monsterimiehessä. Kovasikajuttu ja Tokasikajuttu kuvasivat hyvin toisenlaisen bändin Pertti Kurikan nimipäivien tarinan.

 

Suomalaisuus talteen

Eput (2016), Saimaa-ilmiö (1981), Rock-Suomi (2010) ja Iskelmä-Suomi (2013), Punk – tauti joka ei tapa (2008)

Eput dokumentoi hienosti suomipunkin poppihenkisen pioneerin vaiheet alkuhuumasta rappion kautta suurmenestykseen ja siitä monialayritykseksi ja instituutioksi. Ylen Rock- ja Iskelmä-Suomi antoivat koko lavean kentän puhua muistoina. Saman teki punkille Jouko Aaltosen dokumentti.

 

Petterin tehtaalta

Olavi Virta (1972, 1987), Repe – sirpaleita Reino Helismaan elämästä (1979), Tapsa- viiltoja Reissumiehen elämästä (1980), Väliasemalla Veikko Lavi (1982), Suomi Pop – suomalaisen iskelmän historia (1984-85) sekä Lähikuvassa-sarjan (1983-1992) muotokuvissa muun muassa Tuomari Nurmio, Remy Aaltonen, Pelle Miljoona, Juice Leskinen, Hassisen Kone, Kipparikvartetti, Erkki Junkkarinen, Matti Jurva, Harmony Sisters, Esa Pakarinen, Henry Theel, Eppu Noermaali, Dave Lindholm, Rauli Badding Somerjoki, Eugen Malmstén ja Metro-tytöt.

Filmihullu vasemmistolainen elitisti Peter von Bagh ryhtyi keski-iässä tallentamaan sekä suomalaisen elokuvan että iskelmän ja suomirockin historiaa kansan muistin folkloristisena projektina.