Uutiset

Jos katastrofi iskisi nyt...

Uskomatonta, että yksi vuosi alkaa olla taas lopuillaan. Nopeasti on tämäkin kulunut – aivan liian nopeasti.

Mitä tästä lyhyestä ajanjaksosta on jäänyt mieleen? No, maailman tapahtumista itseäni kosketti eniten viimekeväinen Japanin tsunami ja sen aiheuttamat ydinvoimalaonnettomuudet.

Se on esimerkki katastrofista, joka oli kaikissa tiedotusvälineissä näyttävästi esillä. Mutta vain aikansa, niin kuin aina. Pian uutiset pienenivät ja harvenivat, vaikkei ihmisten hätä mihinkään kadonnut.

Minut herätti toimittaja Sanna Ukkolan tekemä tv-dokumentti pari viikkoa sitten. Hän kierteli tuhoalueella ja meni niin lähelle tuhoutuneita ydinvoimaloita kuin mahdollista. Hän keskusteli tuhoalueilta evakuoitujen kanssa.

Oli järkyttävää nähdä, että ihmiset joutuivat edelleen asumaan alkeellisesti isoissa halleissa. Ihmiset vieri vieressä, ilman mitään väliseiniä. Ja onnettomuudesta oli kulunut tuossa vaiheessa kuitenkin jo noin yhdeksän kuukautta.

Keski-ikäinen mies kertoi hämmentyneenä, että hänen vaimonsa ja muut naiset joutuvat päivittäin riisuutumaan miesten nähden.

Minun olisi tehnyt mieli huutaa jatkokysymys, että miksi ihmeessä? Eikö yhdeksän kuukautta riitä siihen, että evakuointikeskukseen olisi saatu viritetyksi edes jonkinlaiset verhosysteemit, jotta ihmiset pääsisivät halutessaan muiden katseilta suojaan? Ja noin pitkä aika jossain urheiluhallissa… Eikö teknologisesti kehittynyt sivistysvaltio todella pysty parempaan?

Pala tuli kurkkuun, kun sosiaalityöntekijä kertoi, mitä lapset olivat hänelle puhuneet. Pikkuiset olivat arvelleet, ettei joulupukkikaan varmaan heitä enää muista. Miespuolista sosiaalityöntekijää itketti, ja niin minuakin. Onneksi myöhemmin kerrottiin, että suomalainen joulupukki kävi ennen joulua myös Fukushiman ympäristössä.

Miksi sitten juuri Japanin katastrofi tuntui niin järkyttävältä – kyllähän maailmalla tapahtui paljon muutakin surullista ja koskettavaa. Ehkä siksi, etten voinut olla miettimättä, miltä tuntuu ihmisestä, joka menettää muutamassa hetkessä kaiken: perheensä, kotinsa, kotikaupunkinsa, työnsä… Yhdenkin noin ison asian menetys olisi suuri, mutta että kaikki menee kerralla!

Kaikenlaisesta sitä ihminen voikin selviytyä… Tosin monilla selviytymisprosessi kestää varmaan pitkään, ehkä koko loppuelämän. Eiivätkä aivan kaikki selviytyneet, valitettavasti. Tv-dokumentissa kerrottiin myös itsemurhista.

Olisi kuitenkin tekopyhää väittää, että ajatukseni olisivat tämän joulun ajan askarrelleet paljonkin Japanin tsunamiuhrien kohtaloissa. Ei, enimmäkseen olen ajatellut itseäni ja omaa pientä elämääni, niin kuin yleensäkin.

Ajattelen turhan usein, mitkä kaikki asiat elämässäni ovat pielessä tai ainakin voisivat olla paremmin. Mutta jos jokin katastrofi iskisi tänne huomenna, ajattelisin kaihoisasti tätä päivää: kuinka hyvin asiat olivatkaan vielä eilen.