Uutiset

Jotain rotia viinakeskusteluun

Uskomukset, pelot ja ikivanhat stereotyyppiset käsitykset ohjaavat edelleen hyvin vahvasti alkoholiin ja sen väärinkäyttöön liittyvää keskustelua.

Myös itse keskustelu tuntuu polkevan kovin totutuilla uomilla keskittyen lähinnä alkoholiongelmaisten ja heidän läheistensä syyttelyyn tai säälimiseen. Tyypillistä keskustelulle on kuitenkin se, että kaiken huomion keskipisteessä paistattelee ainoastaan se perheenjäsen, jonka viina on vienyt mukanaan. Hieman painotuksista vaihdellen tämä juoppo nähdään joko itsekkäänä piruna tai vaikean sairauden uuvuttamana ihmispolona.

Alkoholismi ei kuitenkaan koskaan ole vain yhden ihmisen tragedia, vaan se on sairaus, joka sairastuttaa myös juomarin läheiset. Läheisten sairaus ei ole nimeltään alkoholismi, vaan usein se tunnetaan esimerkiksi masennuksena.

Tervetullutta näkökulmaa ja uutta tietoa koko alkoholismin ympärillä vellovaan keskusteluun tuo Kuopion yliopistossa tehty tuore väitöstutkimus.

Yhteiskuntatieteiden lisensiaatti Maritta Itäpuisto keskittyi väitöksessään vähemmän kiinnostusta aikaisemmin herättäneeseen ryhmään, alkoholistivanhempien lapsiin.

Jotakin tutkimuskohteeseen liittyvästä mielenkiinnosta kertonee se, että väitös on ensimmäinen kyseisestä aiheesta tehty laadullinen tutkimus maassamme ja harvinainen myös kansainvälisesti mitattuna.

Itäpuisto asettaa tutkimuksessaan kyseenalaiseksi uskomuksen, jonka mukaan alkoholiongelmaisten vanhempien lapset eivät halua puhua perheen asioista ulkopuolisille. Tutkimus itse asiassa osoittaa, että apua kaivataan, mutta sitä ei pyynnöistä huolimatta siltikään saada.

Käsitys lasten halusta vaieta lähtee luultavasti siitä oletuksesta, että alkoholistien lapset kantaisivat suunnatonta häpeän ja syyllisyyden taakkaa harteillaan. Tämä uskomus taas pohjaa luultavasti toiseen uskomukseen, jonka mukaan juoppojen lapset ovat samanlaisia luusereita kuin vanhempansa ja isona heistä tulee mitä luultavimmin samanlaisia juoppoja kuin vanhemmistaan.

Itäpuiston tutkimus kumoaa käsityksen, jonka mukaan lapset olisivat passiivisia (ja säälittäviä) uhreja. Alkoholistivanhempien kanssa eläneiden lasten tarinat kertoivat, että lapset saattavat esimerkiksi tehdä kodin töitä tai auttaa ja suojella sisaruksiaan ja vanhempiaan.

Lapset eivät siis ole automaattisesti toivottomia tapauksia, eikä heidän missään nimessä pitäisi joutua ympäristönsä karsastamiksi vain siksi, että vanhemmat eivät ole ihan kiinni tässä todellisuudessa.

Väitänkin, että sekä yhteiskunnan että alkoholistiperheiden lasten maksama lasku jäisi paljon nykyistä pienemmäksi, jos lapset saisivat tarvitsemansa tuen. Tukea, joka jättäisi säälit ja syylliset sikseen ja keskittyisi mieluummin olennaiseen: kuulemaan, mitä sanottavaa lapsella on.