Uutiset

Jugendtalo sulki asukkaan syliinsä

Talo ei ole vain rakennus; se voi olla myös mielentila ja ensirakkaus. Kun Liisa Vartiainen astui ensimmäisen kerran Birger Jaarlin katu 4:n ovesta sisään, tunsi hän tulleensa kotiin. Vaikka Armas Lindgrenin suunnitteleman jugendtalon purkamisesta on kulunut aikaa jo yli 20 vuotta, tuntuu se vieläkin pahalta. Aika ei paranna kaikkia haavoja.

Kun Liisa Vartiainen, silloinen Turunen, käveli nuorena kuvaamataidon opettajana ensimmäistä kertaa uuden kotikaupunkinsa Hämeenlinnan katuja pitkin, kulki hän tietämättään kohti yhtä elämänsä suurista rakkauksista. Elettiin vuotta 1968 ja kauniista puutalojen Hämeenlinnasta riitti vielä ihailtavaksi.

Birger Jaarlin katu 4:n komea jugendtalo vangitsi nuoren naisen huomion ensisilmäyksellä. Katse kiintyi oitis hienoihin ulkoneviin ikkunoihin, upeisiin puurakenteisiin ja lasimaalaukseen.

– Marssin siitä paikasta taloon sisään ja kysyin, kuinka sinne pääsisi asumaan. Viereisessä rakennuksessa asuva talon omistaja, toimittaja Mauno Sjöstedt, ei kuitenkaan voinut täyttää toivettani vielä tässä vaiheessa, Liisa Vartiainen hymyilee muistoilleen.

Vuokra-asunto löytyi Myllymäestä, mutta Birger Jaarlin katu 4 ei päästänyt otteestaan. Nyt jo avioitunut taidehistoriaa Helsingin yliopistossa opiskellut lehtori teki seminaarityön rakennuksesta ja vieraili perheensä kanssa usein talossa asuvien ystäviensä luona. Samalla rakkaus Hämeenlinnaan syveni ja kaupungista kasvoi evakkotytön oikea kotikaupunki.

– Birger Jaarlin katu 4 oli minun ensimmäinen talorakkauteni Hämeenlinnassa. Oli uskomatonta, että pääsimme lopulta muuttamaan taloon. Muistan, kun istahdin pahvilaatikkojen keskellä keinutuoliin, annoin katseeni kiertää huoneita ja tunsin tulleeni kotiin. Tuli olo, että olin talon sylissä. Talo otti minut, en minä sitä.

Vanha talo teettää työtä
Vaikka Birger Jaarlin katu 4:n kauneus hivelikin silmää, oli vanhassa talossa asuminen joskus työlästä. Sateella alkoi vintillä vipinä, kun asukkaat laittoivat ämpäreitä katon vuotokohtien alle. Vahva talo oli remontin tarpeessa. Lämmittäminen oli luku sinänsä.

– Talon ilmapiiri voitti vaikeudet. Asunto oli niin suuri, että siitä tuli kokoontumispaikka. Suuren pöydän ympärille keräännyttiin milloin missäkin asiassa. Meidän kesämökkimme olivat pihalta keittiöön johtavat korkeat portaat, joiden askelmilla istuimme kauniina kesäiltoina.

Jugendtalon pihapiiri oli oma maailmansa. Vartiaiset asuivat toisessa yläkerran kuusihuoneisessa huoneistossa, toisessa asui silloinen Hämeenlinnan kaupunginteatterin johtaja Hannu Wegelius perheineen. Alakerran pienessä asunnossa oli perhe ja toinen puutalo oli omistajien hallussa. Sireenipensaiden varjossa elettiin täyttää elämää.

Kaikki jugendtalon asukkaat olivat talossa vuokralla, mutta uskoivat asuvansa talossa vielä pitkään. Historiasta kiinnostunut omistaja kuitenkin ikääntyi ja myi asukkaiden suureksi yllätykseksi kiinteistön rakennusliikkeelle.

– Hämeenlinnassa oli kuohuntaa vanhojen kiinteistöjen ympärillä ja aloimme pelätä pahinta. Lopulta pelkomme osoittautuivat todeksi.

Elettiin vuotta 1980. Hämeenlinnassa käytiin juuri kiivasta taistelua Skogsterin kokonaisuuden ja Piparkakkutalon säilyttämisen puolesta. Skogster voitettiin kansalaistoiminnalla, mutta Birger Jaarlin katu 4:n puolesta käyty taistelu hävittiin.

Kovia herätyksiä
Vartiaisten viimeinen jugendtalossa viettämä vuosi oli dramaattinen. Tilanne kärjistyi vuoden 1980 kesällä. Kaupunki ei antanut vastakaikua rakennusliike M.Tolosen tarjoukselle myydä Lindgrenin talovanhus tontin pohjan hinnalla. Seuraukset olivat yllättävät.

– Heräsin kauniina kesäaamuna seitsemältä siihen, kun silloin jo tyhjänä olleesta naapuriasunnosta alkoi kuulua miesten ääniä. Syöksyin aamutakissani naapuriin ja näin, kuinka miehet purkivat jo yhtä seinää moottorisahalla. Tolonen seisoi eteisessä ja sulki korvansa puheeltani.

Lääninhallitus oli tehnyt talosta väliaikaisen suojelupäätöksen edelllisenä päivänä. Liisa Vartiainen tiesi päätöksestä ja soitti maaherralle, joka lähetti oitis lääninhallituksen virkamiehen Heikki Jukaraisen poliisien kanssa paikalle. Lopulta taloon riensi myös maaherra Risto Tainio. Moottorisahan pärinä saatiin loppumaan.

Vartiaiset olivat jo muuttamassa uuteen osoitteeseen viikon sisällä. Naapurihuoneisto oli tyhjentynyt jo aikaisemmin. Hyvästeille ei kuitenkaan annettu mahdollisuutta, vaan virkavalta sai tulla jäähdyttelemään tilannetta vielä toistamiseen.

– Kahden päivän kuluttua perheemme heräsi aamuviideltä siihen, että iso purkutraktori työnsi kauhan naapurihuoneiston ikkunasta sisään ja repi seinän perustuksistaan. Joku nuori mies juoksi naapuritalosta ja kiipesi traktoriin. Väkeä kertyi paikalle.

Surullinen loppu
Arvokkaan jugendtalon loppu oli irvokas. Silvottuna se jäi seisomaan tyhjänä vielä yli vuodeksi kadun varteen odottamaan lopullisia päätöksiä. Asunnottomat pesiytyivät talokaunottaren seinien suojiin, sillä ovet oli jätetty pyynnöistä huolimatta auki. Upeita jugenduuneja kohdeltiin kaltoin, mutta hienot lasimaalaukset omistaja sentään oli ottanut mukaansa.

– Olisimme halunneet, että jugendtalo olisi saanut jatkaa elämäänsä. Talosta olisi voinut tulla remontoituna koko keskustan helmi ja upeat edustustilat tai asuntoja. Mikään ei kuitenkaan auttanut. Talo purettiin röttelönä, vaikka siinä oli vielä niin vahvat pystyhonkaiset seinärakenteetkin, etteivät ne olleet millään alistua purettaviksi.

Liisa Vartiaista painaa talon kohtalo, vaikka talon puolesta tehtiinkin kaikki mahdollinen. Jugendtalon puolesta olivat vedonneet Museovirasto ja ennen kaikkea Hämeenlinna-Seura, joka teki talosta suojeluanomuksen. Paperisodasta ja suuresta julkisuudesta ei ollut talon pelastajaksi.

– Aika ei ollut kypsä vanhojen rakennusten säilyttämiselle. Jos jugendtalo olisi nyt pystyssä, ei sitä purettaisi. Päättävissä elimissä kaikki eivät tajunneet talon arvoa, eikä täällä osattu oikein arvostaa arkkitehti Armas Lindgreniäkään. Nyt tuntuu entistä tärkeämmältä vielä olemassa olevan rakennuskulttuurin ja ympäristön suojelu ja hoitaminen.

Nyt jugendtalosta muistuttavat enää tontin vanhat puut. Liisa Vartiaisen koti on ollut jo yli 20 vuotta puutalossa viihtyisässä Myllymäessä, mutta Birger Jaarlin katu 4 ei unohdu.