Uutiset

Julkiseen terveydenhuoltoon lisää voimavaroja

Eduskunnan oikeusasiamies on vuosikertomuksessaan arvioinut terveydenhuoltoa koskevaa lainsäädäntöä tulkittavan niin virheellisesti, että se on johtanut puutteisiin terveyspalvelujen järjestämisessä.

On varsin yleisesti katsottu, että kunnalla on velvollisuus järjestää vain kiireellinen hoito, vaikka näin ei ole asianlaita. Myös ei-kiireellistä hoitoa koskee lakisääteinen järjestämisvelvoite.

Potilaslaissa oleva maininta voimavaroista ei tarkoita sitä, että velvollisuus hoidon järjestämiseen rajataan vain kulloinkin käytettävissä oleviin voimavaroihin. Väärä laintulkinta on esimerkiksi hammashuollon toteutumisessa ohjannut kuntien toimintaa juuri toiseen suuntaan kuin mihin perustuslain perusoikeuksien edistämisen velvoitteen olisi tullut sitä ohjata.

Perusoikeuksien toteuttamisessa voimavaroilla on tärkeä sija.
Potilaalle ei ole merkityksetöntä se, pääseekö hän julkisen terveydenhuollon asiakkaaksi vai joutuuko hän kääntymään yksityisen sektorin puoleen. En tässä yhteydessä tarkoita palvelun laatua, vaan potilaalle aiheutuvia kustannuksia. Potilas maksaa julkiselle puolelle määrätyn taksan osoittaman korvauksen. Yksityisen sektorin perimistä palkkioista ja korvauksista potilas voi saada osan takaisin Kelasta sairausvakuutuskorvauksena, mikä kuitenkin lasketaan vain vahvistetun taksan mukaisista määristä.

Täten potilaalle aiheutuva lopullinen kustannus nousee yksityisellä sektorilla asioidessa yleensä tuntuvasti korkeammaksi kuin julkisen puolen perimä korvaus. Näin voimavarojen määrällä ja suuntaamisella on potilaan kannalta olennainen merkitys.

Paineita kuntien terveydenhuoltomenojen kasvamiseen lisää erityisesti hoitotakuun käyttöönotto 1.3.2005 lukien. Hoitotakuulla tarkoitetaan aikarajoja, jolloin kiireetöntä hoitoa tarvitseva potilas pääsee taudin arviointiin terveyskeskukseen kolmen vuorokauden kuluessa, tarvittaessa erikoislääkärin vastaanotolle kolmessa viikossa ja toimenpiteeseen kolmessa tai viimeistään kuudessa kuukaudessa.

Valtaosa sairauksista saa mittarikseen pisteet nollasta sataan sen mukaan, miten kiireellistä niiden hoitaminen on. Pisterajan 50 saavuttaminen oikeuttaa potilaan pääsemään hoitojonoon, jossa hoito taataan kolmen tai viimeistään kuuden kuukauden kuluessa.

Sairauksien pisteytys ja niiden vertaaminen keskenään tuo terveydenhoidon priorisoinnin, tärkeysjärjestykseen asettamisen, ensimmäistä kertaa Suomessa julkiseksi. Terveydenhoidon priorisointia on jo aikaisemminkin toteutettu 1960-luvulta lähtien sillä tavalla, että silloin eri sairaudet asetettiin eriarvoiseen asemaan sen mukaan, paljonko taudin lääkkeistä saa Kela-korvausta.

Hallituksen on seurattava kuntien rahankäyttöä hoitotakuuta toteutettaessa. Lisärahoitusta kunnille ei näillä näkymin ole odotettavissa. Kuntien tulisi kuitenkin nyt varata riittävästi määrärahoja ensi vuodelle terveydenhuoltomenojaan varten.

Eniten minua kuitenkin tässä vaiheessa huolestuttaa niiden potilaiden kohtalo, joiden sairauksien pisteet jäävät alle hoitotakuurajan. Pitääkö näiden potilaiden odottaa tuskastuttavan pitkän ja epätietoisen ajan sairautensa pahenemista ja kroonistumista? Lopulta ehkä saatava hoito tulee kalliimmaksi tai ei tehoa enää ollenkaan. Näitäkin potilaita varten on varattava inhimillisesti kohtuullisen ajan kuluessa järjestettävää hoitoa varten riittävästi voimavaroja. Priorisoinnin toteuttaminen, niin perusteltua kuin se varmaan monen terveen henkilön mielestä onkin, tulee varmaan monen potilaan mielestä tuntumaan epäoikeudenmukaiselta. Siksikin voimavarojen lisäämistarve on otettava vakavasti.

Esko Nummela
Riihimäki