Kolumnit Uutiset

Juoksijan rajat karkaavat kauas taivaanrantaan

Hätkähdin Turun linnan sisäpihalla, kun Härkätien ultrajuoksun järjestäjä Mika Penttilä puhui urheilijoista, jotka olivat lähdössä historiallista tietä kohti Hämeenlinnaa ja Hämeen keskiaikaista linnaa.

Mieleen hiipi ajatus, että olenkohan väärässä seurassa. Sitten ajatus katosi Turun tuuliin. En ole eläessäni ollut niin oikeassa paikassa kuin silloin.

Edessä oli suuri tuntematon. Kukaan ei tiettävästi ollut aikaisemmin juossut numerolappu rinnassa tuota 160,9 kilometrin eli sadan mailin matkaa.

Monet ovat kysyneet, miten meni ja voiko noin pitkästä taipaleesta selviytyä.

Vastauksia on monta, ainakin 39, koska niin monta meitä lopulta pääsi maaliin.

Oma vastaukseni: matka meni hyvin, eikä selviytymisestä vielä tiedä. Runnellut jalat kantoivat jo viikko sitten Nuuksion raskaan maastomaratonin. Onneksi seuraavaan Härkätiehen on aikaa vuosi. Ensi kesänä otetaan siis uusiksi.

Ikinä en ole mihinkään asiaan keskittynyt niin tiiviisti kuin siihen, että taivallan Härkätien omaan tahtiini.

Keinoni päästä maaliin oli hyvin yksinkertainen: matka pilkotaan mielessä sopiviin osiin, jotka edetään yksi kerrallaan. Neljä peräkkäistä maratonia ensin kukin neljään kympin pätkään, sitten kympit vitosiin ja vitoset kilometreihin, lopulta on aina jäljellä vain kulloinkin näkyvissä oleva tieosuus. Ja senhän jaksaa aina!

Ultrajuoksussa ei sinänsä ole mitään kummallista. Perusasia, juokseminen ja välillä voimia säästävä reipas kävely ovat yksinkertaisia asioita. Tossua toisen eteen riittää pitkälle.

Elintärkeää on tietysti myös ravinnon ja nesteen nauttiminen riittävästi kulutusta vastaavalla tavalla. Kaikki muu on sivuroolissa.

Tietysti tulee kipuja. Etureiteni ilmeisesti jonkin verran repesi jo ennen Someroa, mutta jatkoin matkaa. Vasta seuraavalla viikolla verenpurkaus paljasti aika rajun lihasvaurion.

Ultrajuoksu on raakaa ja varmaan kaikkiaan hirvittävän epäterveellistä, enkä suosittele sitä kenellekään tervepäiselle. Moni joutui kisan jälkeen tiputukseen, ja lääkärit puistelivat päätään verikokeiden tuloksille.

Härkätie kokemuksena oli kaiken kärsimyksen väärtti. Maisemat, ensin pimeys, sitten hieno auringonnousu ja pitkä päivä sekä kaikki mahtavat ihmiset reitin varressa syöpyivät syvälle mieleen, vaikka tajunnassa päällimmäisenä takoi kaiken aikaa eteneminen, matkanteko.

Ilmeisesti osasin arvioida voimani oikein. Tein etukäteen aikataulun, jonka edellä pyrin koko ajan olemaan. Ensin pitää edetä sen verran ripeästi, että lopussa on varaa kulkea tarvittaessa todella hiljaa.

Sekin tieto oli etukäteen olemassa, että lopulta voimia ei ole, mutta silti on jatkettava matkaa.