Kolumnit Uutiset

Kaipaan päättäjiltä inhimillisyyttä

Turhauttaa ja ärsyttää. Hallitus ei korvaansa lotkauta, vaikka omaiset ja hoitohenkilökunta kuinka perustellusti esittävät huolensa vanhustenhoidon nykytilasta ja varsinkin tulevaisuudesta. Hoitohenkilöstön mitoituksen alentamista ajetaan kuin käärmettä pyssyyn vailla inhimillisyyden häivää.

Haloo, hallitusjäärät! Vanhanakin pitäisi voida elää eikä vain olla. Elämiseen kuuluu muun muassa, että voi jutella ihmisen kanssa, voi koskettaa ja tulla kosketuksi, voi päästä ulos, voi nauttia ruoasta ja juomasta, voi päästä pesulle useammin kuin kerran viikossa.

Mielestäni nuo eivät kuulosta kohtuuttomilta vaatimuksilta. Kuitenkaan läheskään kaikki vanhukset eivät saa osakseen kuin välttämättömimmän hoivan. Inhimilliseen kanssakäymiseen ei ole aikaa kotihoidossa eikä laitoksissa.

Sääliksi käy vanhuksia, joilla ei ole omaisia. Omaisten kontolle jää jo nykyisin vanhuksen kanssa seurustelu ja ulkoilutus, moninainen asioiden hoito kauppareissuineen ja lääkärissä käyttämisineen ja siivoamisineen.

Jos tästä vielä hoitohenkilökuntaa vähennetään, jäävät vanhukset heitteille ja yksinäisinä masentumaan. Toista sataa yli 70-vuotiasta päätyy itsemurhaan vuosittain. Halutaanko luvun kasvavan? Sydäntä särkee, kun moni vanhus on onneton. He ovat sentään olleet rakentamassa tätä maata vapauteen ja vaurauteen.

Nykysuunnitelmilla tuo kohtalo on meillä kaikilla edessä, ellei sydänkohtaus pelasta tai eutanasiaa sallita.

Näin vanhustenviikon päätteeksi toivon hartaasti, että omaisten ja hoitohenkilökunnan huoli kuullaan ja otetaan tosissaan hallituskamareissa. Suurin osa hoitohenkilökunnasta tekee parhaansa hyvällä asenteella vanhusten auttamiseksi.

Syö miestä ja naista, kun ei voi ajan puutteen takia tehdä työtään niin hyvin kuin osaisi ja haluaisi. Ei ole helppoa jättää vanhusta, joka pyytää kahviseuraa ja hetken kumppanuutta. Mutta mentävä on, koska jo seuraavassa kodissa odotetaan.

Tuskallinen tilanne on omaisellekin, joka yrittää jakaa voimansa työn, oman perheen ja hoivaa kaipaavien vanhempiensa kesken. Riittämättömyyden tunne on jokapäiväinen. Huono omatunto kalvaa olitpa siellä tai täällä.

Huomatkaa päättäjät, että maailma on muuttunut. Enää vanhukset eivät asu samassa pihapiirissä lastensa kanssa, eivät välttämättä samassa maassakaan. Eikä kaikilla edes ole lapsia.