Uutiset

Kajavalle olisi nyt erityinen tarve

Oikein ilkeä kriitikko ja ilonpilaaja Jukka Kajava on kuollut. Väärin. Berliinissä kuoli tiistaina 62-vuotias kirjallisesti lahjakas kulttuuria puolustava toimittaja.

Helsingin Sanomien Kajavasta kasvoi käsite.

Hänen leimaamisensa ilkeäksi on harhaista. Kajavan tapaan intohimoisesti kulttuuriin suhtautuva kriitikko ei voi aidosti nauttia huonosta taiteesta: hän kärsii surkeasta laadusta.
Kriitikon on tehtävä työnsä, sanottava ikävätkin asiat ääneen. Siitäkin huolimatta, että joku pahastuu ja kriitikko saa vihat niskaansa.

Kovistakin sanoista tunnetun Kajavan reilu peli taisi pyörtää kuitenkin monen murjotun taiteentekijän itkun ymmärrykseksi.
Taisi sen Kajavan arvioissa perusteluineen olla jotain perää…

Kajavalla on liikaa valtaa, murisivat televisio-ohjelmien ja teatterin tekijät viimeistään parin tuopin jälkeen.
Valtaa? Ei ja ei! Taiteessa valta on lopulta tekijöillä. He päättävät mitä tekevät, kriitikko arvioi tulosta.

Kukaan ei käske ketään tekemään huonoa taidetta.

Kajavan arvoa nosti varsinkin hänen uransa alkuaikoina se tosiasia, että hän oli poikkeuksellisen terävä ja uskalias persoona.

Löysäkriitikoiden luvatussa maassa oli, ja on, tärkeämpää olla kohtelias, varsinkin taiteilijakaverille, kuin ampua kohti.
Kajava ampui, osalla kriitikoista ei ollut edes asetta.

Kajavia tarvittaisiin Suomen nykyisessä kulttuuri- ja taide-elämässä.

Kulttuurissa Jari Sarasvuon huomiotalous on jo hyvin pitkälle totisinta totta. Tärkeintä on huomio, esiintyminen julkisuudessa, medioissa. Huomiotalous jalostaa paskakulttuurista euroja, voittoa.

Juuri tästä syystä olisi tärkeää, että joku ravistelisi, kysyisi, puhuisi laadun puolesta roskaa vastaan.
Kulttuurissa ”antaa kaikkien kukkien kukkia” -ajattelu tietää laadun romahdusta.

Taiteen maailmassa sietäisi pelätä jo kauan etukäteen, että huonosti tehty työ joutuu kajavien murskattavaksi.

Kulttuurin huomiotalouden esimerkistä käyvät nuoret naisnäyttelijät. Ura lähtee takuulla käyntiin esiintymällä alastomana korkeintaan c-luokan elokuvassa. Kun filmi saapuu elokuvateattereihin, naisnäyttelijä kauhistelee lehtihaastatteluissa ”voi, voi sentään, onko tämä alastomuus niin kova juttu…”

Kukaan ei esiinny alastomana sattumalta, eikä kohu ketään yllätä.

Moraalia ei asiaan ole lainkaan pakko sotkea. Kukapa nyt ei nuoren naisen pystyjä rintoja ihastelisi. Mutta tissien esittelystä on pitkä matka taiteeseen, jolla on todellista sisältöä.

Suomessa on edelleen huomiotalouden ulkopuolisia taiteilijoita. Kirjailija Hannu Salama esiintyy julkisuudessa tuskin koskaan. Taiteilija Rafael Wardin nimi tuli tunnetuksi vasta kun hän maalasi persoonallisen muotokuvan presidentti Tarja Halosesta.

Salama ja Wardi tekevät työtään, he eivät esiinny, ole osa huomiotaloutta.

Kaksikko edustaa suomalaisen kulttuurin katoavaa kansanperinnettä.