Kolumnit Uutiset

Kaksi itsenäisyyspäivää

Meillä kalvolalaisilla on joulukuussa oikeastaan kaksi itsenäisyyspäivää. Joulukuun kuudetta juhlistamme asiaankuuluvin menoin kuten muutkin, toisen kerran kokoonnutaan itsenäisyyden perimmäisten kysymysten äärelle Summan ristille joulukuun 21. päivänä.

Talvisodan alkamisesta on 75 vuotta ja viidentoista Kalvolan soturin äkkikuolemasta tuli sunnuntaina niin ikään 75 vuotta. Punaisen armeijan rautatietykin täysosuma majoituskorsuun tappoi kerralla 19 miestä.

Traaginen tapahtuma olisi nykyisin maakuntalehden etusivun juttu, mutta tuolloin sellainen ei käynyt päinsä. Suoraviivainen sotasensuuri kielsi lehtiä kertomasta tappioista.

Sankarivainajien kuolinilmoituksiakaan ei sopinut keskittää samaan lehteen useita, jotta kansakunnan maanpuolustustahto säilyisi horjumattomana.

Nykyisin uutisen oheen haastateltaisiin maanpuolustuskorkeakoulun päivystävää strategian opettajaa, nuorta majuria. Hän kommentoisi menetystä muistuttamalla, ettei saman paikkakunnan miehiä sopisi taisteluttaa samoissa yksiköissä. Pahassa paikassa tappiot olisivat heidän kotipitäjilleen kohtuuttomat. Majuri olisi tietysti oikeassa.

2000-luvulla korsutuhon kaltaisen koettelemuksen seurauksena perustettaisiin kriisiryhmiä helpottamaan kaatuneiden asetovereiden ja omaisten selviytymistä.

Talvisodan aikana ja sen jälkeenkin aivan liian moni jäi surussaan yksin.

Jos talvisotaa käytäisiin nyt, tietoja rintamilta tulisi kotiväelle reaaliaikaisina älypuhelimilla edellyttäen tietysti, että tietoverkot olisivat kunnossa. Korsutuhostakin kiirisi tuoretta kuvaa kytevistä raunioista ja runnellusta luonnosta.

Hidas tiedonkulku pelasti kaatuneiden läheisten joulurauhan, sillä järkyttävä tieto saavutti omaiset kirjeitse tai sen toi kirkkoherra, mutta vasta pyhien jälkeen. Taloissa oli kyllä puhelimia, mutta etulinjasta ei kotiin soiteltu.

Toki joulunakin pelko kuristi, mutta joulun ilo ja rauha sentään pelastuivat ainakin niin hyvin, kuin se noissa oloissa oli mahdollista.

Sotavuodet muokkasivat puoli salaa, ilman ohjesääntöä myös äidinkieltä. Vielä 1930-luvulla erottaessa sanottiin hyvästi, kuten tuon ajan kotimaisista elokuvista huomaa.

Sota-aikana suomalaiset oppivat sanomaan näkemiin. Siihen ei sisälly lopullisen eron tuntua, vaan siinä piilee pieni toivo uudesta tapaamisesta, elävänä selviytymisestä.

Niinpä edelleen hyvästit heitetään hautajaisissa, elävien kesken riittää näkemiin.

Tänään sytytetään kynttilät hautausmailla, myös sankarihaudoilla ja Summan ristillä. Kansakunta muistaa ja kunnioittaa edesmenneitään. Olemme etuoikeutettuja, meillä on jakamaton oikeus käydä sankarihaudoilla.

Tätä mahdollisuutta ei ole kaikilla sodan kokeneilla kansoilla, joiltakin puuttuvat sankarihaudat ja tieto sotilaidensa kohtaloista.

Tieto ei aina lisää tuskaa, vaan se myös lääkitsee ja lohduttaa.