Uutiset

Kansallinen vapaapäivä tekisi poikaa

Vaadin kansallista vapaapäivää. Jos Suomi kerran 16 vuodessa voittaa maailmanmestaruuden jääkiekossa, olisi oikeus ja kohtuus, että sitä voisi juhlia täysillä. Sen verran suomalaisissa virtaa lätkäveri.

Monellakohan työpaikalla on eilen ja tänään vastaanotettu puheluita äkillisestä vatsataudista tai flunssasta? Kaikkien etu olisi, että maailmanmestaruutta pääsisi fiilistelemään olan takaa ja luvalla.

Rasittavia ovat tyypit, jotka latistavat tunnelmaa kommentoimalla, että se peli oli ja meni. Haloo! Kyllä siitä juhannukseen asti iloa riittää.

Sunnuntai-iltainen maailmanmestaruus sai suomalaiset muistelemaan, missä he olivat, kun edellisen kerran voittojuhlia tanssittiin.

Itse katsoin matsia kotona äidin kanssa. Kun Leijonat saapuivat villitsemään kansaa Tampereelle, piti siellä olla. Se oli ikimuistoista. Kansa oli ihan villinä, ja lukiolaistyttönä tuli kiljuttua ääni käheäksi. Den glider in… kaikui kaikkialla.

Ja tämä toinen kerta! Ah, kyllä se on nannaa. Maailmanmestaruutta on odotettu niin hartaasti, ja vielä, kun se saatiin teurastamalla svenssonit, tunnelma on huikea.

Suomalaiselle itsetunnolle ja junnukiekolle MM-kulta on lottovoitto.

Varmasti ensi syksynä moni pieni poika ja tyttö haluaa aloittaa jääkiekon. Ja se on jääkiekkokansan etu. Sillä taataan se, että tulevaisuudessa me saamme nauttia voittojuhlista ja kansallisesta hekumasta.

Miksi lapset sitten haluavat jäälle? Totta kai he haluavat Mikael Granlundin kaltaisiksi ilmaveivin taitajiksi, jotka valloittavat maailman yhdellä maalilla.

Junnujääkiekko tarvitsisi juuri sitä Granlundin henkeä. Jääkiekko on kivaa, eikä kentällä pelota. Jääkiekon harrastamisen pitäisi olla mukavaa höntsäilyä.

Valitettavan usein junnujääkiekossa sorrutaan siihen, että aikuiset ovat niin hemmetin tosissaan.

Äidit ja isät näkevät pojissaan pieniä NHL-tähtiä, ja samaan aikaan unohtuu se, että kyse on harrastuksesta.

Valmennuksessa ollaan ihan yhtä tosissaan. Pieniä pelaajia rankataan heti hyviin ja huonoihin. Jos satut olemaan kehityskelpoisten joukkueessa, kilpailu on rankkaa. Koko ajan pitää pystyä todistamaan kentällä, että ansaitsee paikkansa.

Ei se ole enää mitään kivaa höntsäilyä. Se on kilpailua – yksilökilpailua.

Haastattelin muutama päivä sitten jääkiekon lopettaneen Jyrki Louhen. Hän tiesi jo pienenä poikana tulevansa kiekkoilijaksi. Unelma toteutui, mutta muukin elämä jatkui. Hän on koko jääkiekkouransa ajan opiskellut kauppatieteitä.

Se on matematiikkaa, jota junnujääkiekossa pitäisi olla. Elämää on jääkiekon ulkopuolellakin, eivätkä kiekko ja muu elämä sulje pois toisiaan.

Mutta nyt nautitaan. On tämä niin makeaa herkkua. Juhlat jatkukoon ilman ylimääräisiä vapaapäiviä.