Uutiset

Karjalassa auringonlaskun aika

Yleensä uusi alku ja ytimiin menevä muutos saattavat matkaan kehitystä ja uutta otetta niin yhteiskuntaan kuin yksittäisten ihmisten elämään. Näin ei ole kuitenkaan käynyt entisen Neuvostoliiton luoteisrajalla, Karjalan tasavallassa.

Kuljin viikonvaihteessa yhden savolaiskomppanian talvisotatien Laatokan pohjoisrantaa aina lopullisen tuhon paikalle asti. Muutamaa päivää ennen talvisodan päättymistä komppania tapettiin lähes viimeiseen mieheen kallioisessa Petäjäsaaressa, Pitkärannan edustalla. Rantasalmen, Nilsiän ja Enonkosken sotureiden tinkimätön tehtävä oli pitää Lemetin ja Koirinojan mottien Laatokan jäätä pitkin kulkeva huoltotie kiinni.

Petäjäsaaressa kaatui kahdeksan tunnin aikana peräti 117 suomalaista.

Matkan varrelle sattuivat Ruskeala, Sortavala, Salmi, Impilahti ja Pitkäranta. Toisin kuin kannaksella, nimet ovat säilyneet suomalaisina.

Joskus Stalinin aikaan puhuttiin perspektiivittömistä kylistä, mutta nyt kyliä suuremmatkin alueet elävät auringonlaskun aikaa. Sortavalanskijn ja Pitkjarantskin rajoonit lahoavat sijoilleen, ruusuista tulevaisuutta, parempaa huomista ei ole aistittavissa.

Seutukunta on surkeassa kunnossa. Uusia rakennuksia ei juuri ole ja vanhat ovat sortumaisillaan. Pellot ovat pusikoituneet ja tiet surkeita, mutta koskemattomat metsät tuuhettuvat. Rajalta Pitkärantaan oli yksi pieni kaurapelto ja heinääkin korjattu vain sieltä täältä. Ainoatakaan lehmää ei koko matkan aikana näkynyt, vain muutamia lampaita.

Kummallista, vaikka Venäjä ostaa viljaa ja kaikkia muitakin elintarvikkeita ulkomailta. Karjalan väki ei enää kasvata edes omaa ruokaansa. Kolhoosien kaaduttua vähäinenkin ote maatalouteen kirposi.

Karjalan miehet juovat paljon, pyhät arjet ja elävät keskimäärin viisikymppisiksi. Vanhat mummot ja muut naiset yrittävät pitää perhettä leivässä myymällä keräämiään marjoja ja sieniä teiden risteyksissä. Ainoatakaan kalastajaa ei Laatokan vesillä näkynyt.

Tuoreiden uutisten mukaan Venäjä on tiukentamassa alkoholipolitiikkaansa raitistaakseen taas kerran kansaa. Karjalassa se taitaa olla jo myöhäistä.

Vääjäämättä tällaisilla matkoilla, ainakin kolmannen votkapaukun jälkeen, käydään päivän tapahtumista syventävät keskustelut, joissa sivutaan rauhanehtojen oikeutusta ja Karjalan palauttamista.

Minun puolestani, jolla ei ole henkilökohtaisia siteitä Karjalaan, pitäkööt pusikkonsa ja maatuvat kylänsä. Toisensuuntaisiakin mielipiteitä esitettiin ja mikäpä siinä, kunhan kaikki tosiasiat pidetään kirkkaina mielissä.

Kun palauttamista aina silloin tällöin on tiedusteltu, niin Neuvostoliiton kuin Venäjänkin aikaan, on korostettu, että rajapyykkien nykyiset paikat on lunastettu neuvostosotilaiden verellä.

Ei se mikään huono peruste tietenkään ole. Luulisi Venäjän valtiovallan kuitenkin arvostavan uhrauksia edes sen verran, että pitäisi kauniin sotasaaliinsa tuottavana, kylät elävinä ja yhteiskunnan rakenteet toimivina. Sellainen, jos mikä tekisi kunniaa kaatuneille.