Kolumnit Uutiset

Kärppänä renkaissa

 

Välillä ihmettelen olevani yhä hengissä.
 
Synnyin narun jatkeena, napanuora tukevasti kaulani ympärillä. Viiden vanhana olin autokolarissa, josta selvisin naarmuitta. Valokuvan perusteella auto näytti lähinnä rypistetyltä riisikipolta – Toyota kun oli. Puusta olen pudonnut monesti, joista veikkaan saaneeni useamman aivotärähdyksen kuin keskiverto jääkiekkoilija. Kerran rysähdin lautakasan päälle, vain nallipyssy jäi roikkumaan oksaan. Mummo oli lähistöllä pyörittämässä perunamaata. En päätynyt kuitenkaan itse multiin.
 
Olen minä kaivoonkin pudonnut. Ja lentokoneesta, muttei sitä lasketa laskuvarjon takia. Jopa teinivuosinani säästyin isommilta vammoilta, jos mukaan ei lasketa sydämensärkymistä. Reilun kymmenen vuoden mittaisesta painiurastani selvisin parilla revähdyksellä. Ainoastaan kerran tuli niin kovaa turpaan, etten ottelun jälkeen tiennyt mihin suuntaan mennä ilman opastusta.
 
Mieleeni on jäänyt ensimmäinen liikuntatunti yläasteelta. Oli vuosi 1994. Hämyisen jumppasalin katosta roikkuneet köydet ja renkaat suorastaan kirkuivat minua kiipeilemään. Pelkkä roikkuminen olisi ollut mamoilua. Se oli vauhti, joka ratkaisi. Hetken päästä riekuin edestakaisin heijaavissa renkaissa pää alaspäin kuin mikäkin lepakkomies.
 
Sitten se tapahtui. Kuulin jonkin narahtavan, eikä se ollut sulkijalihakseni. Samalla sekunnilla molemmat köydet poksahtivat poikki yhtäaikaisesti päästäen niissä vuosia muhineen pölyn vapaaksi. Kehoni kaikki 37 kiloa halkoivat ilmaa kuin aasialaisissa elokuvissa. Puolentoista metrin ja voltin jälkeen lähestyin parketin pintaa. Rysähdin lattialle polvilleni renkaat yhä käsissäni, sormeni niiden ja parketin välissä.
 
Kun liikunnanopettaja harppoi paikalle kauhu silmistään paistaen, olin jo noussut tolpilleni. Maikan suorittaman nopean tilannearvion yhteenvedoksi tuli nolla katkennutta luuta. Ei sattunut, kun vertakaan ei näkynyt missään. Vain joukko kalpeannäköisiä koululaisia, jotka olivat seuranneet oudon akrobaattista, muttei mitenkään hallittua ilmaspektaakkelia.
 
Toivuttuaan järkytyksestään opettaja tokaisi:
 
– Olipa hyvä tuuri, että tämä tapahtui sinulle, eikä kenellekään muulle.
 
Katsoin ällistyneenä, ja hän jatkoi:
 
– Kun olet tuollainen pieni kärppä. Joku toinen olisi voinut loukkaantua pahasti.
 
Koko loppupäivä meni polvet mustelmilla leijuessa onnellisen tietämättömänä siitä, kuinka lähellä hengenlähtö oikeastaan olisi voinut olla.
 
Suosiko onni onnettomuudessa minua, jotakuta muuta vai kenties molempia?