Kolumnit Uutiset

Katselen haikeana ikkunasta ulos

Katselen ikkunasta ulos tiellä talomme ohi kulkevia ihmisiä. Tunnistan vain harvat rauhallisesti lenkkeilevistä naisista ja miehistä. Naisia on juoksijoista enemmistö. Olen heille vähäsen kateellinen, kun monet osaavat juosta kauniisti ja rennosti ja ymmärtävät kääntyä kohtalaisen nopeasti takaisin kohti kotejaan.

Vielä joitakin vuosia sitten tunsin nimeltä kaikki lähiseudun juoksun harrastajat. Sen jälkeen on tapahtunut jotakin, eikä se ole samaa kuin 1970-luvun juoksuherätyksessä, jonka aikaan minäkin sain ensimmäiset kivikovat Karhun M-tossuni. Muistan vieläkin sen säryn säärissä ja poltteen keuhkoissa.

Olen taas viime päivinä yrittänyt sanoa, että älkää tehkö niin kuin minä teen, vaan tehkää niin kuin tiedätte itsellenne sopivaksi.

Joka kerta, kun aloitan lenkkeilyn, (niin, sen joutuu joka kerta aloittamaan alusta), se on yhtä vaikeaa. Vähänkin pidemmän tauon jälkeen jo 1,5 kilometrin juoksu saattaa tuntua tuskaiselta. Jokainen solu huutaa armoa.

Lyhyistä ja kevyistä minä taas kohta aloitan. Voi kun jaksaisin myös pysyä. Kaikkien pitäisi. Muistakaa nyt: viisi kilometriä kolmesti viikossa riittää mainiosti.

Sitten tapahtuu sama ilmiö kuin aina jo noin 45 vuoden ajan on tapahtunut. Repsahdan, sorrun ja lankean: alan vain juosta.

Älkää kysykö syytä. Tai kysykää Forrest Gumpilta. Tom Hanksin narisevalla äänellä lausuttuna: I just felt like running.

Viime viikonloppuna juoksin ja kävelin vuorokaudessa 170 kilometriä, mikä on toistaiseksi lenkeistäni pisin. Toistaiseksi.

Neljä maratonia putkeen vielä menee, mutta se viides on paha. Voittaja Harri Lehtimäki juoksi vielä senkin Kokkolan ultrajuoksussa.

Tätä kirjoittaessani tiedän, että pystyn joskus vielä ylipäätään juoksemaan. Pian tiedän, että jaksan ensi vuonna 180 km. Muuten sitä ei jaksa, jos ei tiedä jo vuotta ennen.

Jalkojen turvotus on laskenut ja tunnen ensi kertaa neljään päivään, että minulla on varpaat myös oikeassa jalassa.

Oikeastaan ultrajuoksun voisi kieltää terveydelle vaarallisena.

Sitten ajattelen sitäkin rollaattorimummoa, joka Kokkolassa reitin varrella seurasi uskollisesti tuntikausia taivallustamme.

Ehkä hänkin tunsi elävänsä.

Päivän lehti

28.3.2020