fbpx
Uutiset

Kaupunki otti Teuvon kyytiin

Elokuussa 2003 tulin futismatsista Helsingistä. Suomi hävisi, juna myöhästyi. Hämeenlinnan asemanseudun autioitti lauantain alkuilta. Luvattu taksi viipyi puoli tuntia. Joku oli monottanut roskiksen päreiksi.

Mikään ei toiminut. Paitsi kännykkä. Niin suomalaista.

Gösta Sunqvist olisi noista emmeistä kehitellyt minuutissa kolmen minuutin klassikkolaulun. Ellei olisi itse joutunut uutispalvelun tekstiviestin päähenkilöksi: “Lauluntekijä kuoli 46-vuotiaana kotonaan Helsingissä sydänkohtaukseen.”

Tuosta on kulunut kaksi ja puoli vuotta helmikuussa 2006, kun Hämeenlinnan Kaupungin Teatterin Sundqvistin lauluista ammentavaTeuvo -musikaali saa ensi-iltansa.

Kaupunki antaa musikaalille tappiontakausta 50 000 euroa. – Saa taputtaa!

Onhan kaupunki taannut liudan firmojen rakennushankkeita. (Niin ja urheilua! parahtaa joku.) Miksei sitten kulttuuria?

Kaupunginhallitus edellytti, ettei teatterin suotuisaksi kääntynyttä taloutta tule vaarantaa. Kulujen on pysyttävä kurissa ja esityksen taloudesta on raportoitava.

Pankinjohtajan roolissa Hämeenlinna on syystäkin tiukka. Bisnesmaailmassa – jota kulttuurikin on – ei liene järin yleistä, että velallisen (tässä tapauksessa teatterin) mahdolliset tulevatkin tappiot takaa velkoja (tässä tapauksessa kaupunki).

Kaupunki ei lähde takaamaan Kulttuuritukun esitykseen vasaraa ja nauloja koko rahalla, vaan ennen kaikkea riskejä. Riskit ovat viime kädessä totta kai taloudellisia, mutta tuo persnetto voi koitua monella tapaa.

Entä jos esitys ei olekaan “ajassa kiinni”? Miljoonamusikaali Täällä Pohjantähden alla ei sitä jostain syystä ollut, kun taas Dingo-biisejä käyttänyt Autiotalo oli. Selitykseksi ei kelpaa, että Neumann kiertää yhä pikkukapakoita soolokeikoilla, mutta Väinö Linna ei.

Ettei vain oltaisi jo myöhässä? Vasta viime vuonna tunnettujen muusikoiden Gösta-kunnianosoituskonserttien sarja soi täysille saleille.

Entä jos siitä ei tule tarpeeksi hyvä? Taiteellista riskiä tuskin on. Ei Pohjantähdessäkään mitään vikaa ollut.

Riskaabelia on kyllä se, ellei kansa vaivaudu kotiin tultuaan vaihtamaan farkkuja teatterihousuun.

Tähän liittyy ns. luontevuusriski. Onko – kenties kovinkin spektaakkelimainen – musikaali Sundqvistin ja hänen laulujensa ominaislaadulle oikeutta tekevä formaatti ja foorumi?

Etteivät ne, intiimit tarinat, sittenkin olisi tehty nautittaviksi sohvannurkassa verkkarit jalassa? Göstakin kavahti estradeja. Kiertueille häntä ei saanut millään, saati televisioon. Lehtihaastattelujakaan ei herunut seitsemään vuoteen.

Vähin mitä voi vaatia, on että fiktiivisen Teuvon on oltava totta, ilman osoittelevaa nostalgiaa, jota Göstakin karttoi. Muuten kaivaa veronmaksaja kuvettaan. Muttei sekään maailmanloppu olisi, elämä jatkuu.

Futishulluna Göstakin varmasti tiesi, että tappioon oli joskus hyvä varautua. Ilman että se olisi tappiomielialan lietsontaa.

Menot