Käy viima yli Viipurintien

 

Joka kerran käy kalvavan kylmä viima sydänalassa, kun kaivinkone kauhaisee vanhan puutalon nurkkaa. Älkää ikinä tyrkyttäkö minulle lasista ja betonista silattua seniorikämppää kaiken maailman hienouksineen. Haluan naavaantua rauhassa honkahirsien suojissa. 
 
Viipurintiellä tehtiin se taas. Vanha puutalo hävisi muutamassa hetkessä. Jäljelle jäi kasa hirsiä ja toinen mokoma tontilta kaadettuja koivuja. Purkujätteiden kuljetus kierrätysfirman autoilla sujui ilmeisen sutjakasti. Jos mikä on tässä maailmassa hyvin organisoitu, niin se on vaivalla, taidolla ja rakkaudella rakennetun hävitys.
 
Siksikö talot puretaan niin nopeasti, ettei kukaan ehtisi hihkaista kirosanaa: suojelutalo! Arvokas! Ei vanhalla talolla tarvitse mitään ”suojeluarvoa” olla, ja silti rakennus kannattaa säilyttää. Historiastakin on yhä kummallisen hienohelmainen käsitys, ettei tavallisten ihmisten historia muka olisi ”oikeaa” historiaa. On se!
 
Mukavuuksia ei vanhoissa tietenkään aina ole niin paljon kuin uudemmissa, mutta entä sitten? Nykyisinhän uusissa lukaaleissa saattaa olla jo paketissa mukana melkein avulias avustaja eli pyllynpyyhkijäkin. En suostu uskomaan, että elämisen arvoinen elämä olisi vain mukavuuksia ja helppoutta. Kyllä se on myös lumitöitä ja oman tuvan lämmitystä.
 
Varmaan me Viipurintien kulkijat saamme piankin ihastella, mitä hyvää ja kaunista nousee viimeisimmän purkutalon tilalle. Ellei sitten käy kuin melkein vastapäisellä tontilla: vanhan talon ja omenapuiden tilalle tuli peräti parkkipaikka muistutuksena tämän hämäläisen kasvukaupungin arvojärjestyksestä. Ensin tulevat Mersut, Audit ja Bemarit ja vasta kaukana perässä omenapuut ja ihmiset.
 
Haluaisin joskus nähdä sen arkkitehdin päähän, joka ei ymmärrä vanhojen talojen arvoa. Onko siellä mitään? – Ehkä hyvinkin ristikkäin monta matemaattista kaavaa, mutta epäilen, onko niistä yhtään linkkiä sydämeen. Kerrostalojen pieniin väleihinkään ei saisi jäädä mitään häiritsevää.
 
Iloitsen aina, kun näen jossakin törröttävien hainhampaiden väliin jääneitä inhimillisen kokoisia taloja.
 
Ylistän joka kerta mielessäni Tornin tuvan jo perinteisen kerrostalon ja Papinniityntien ja Viipurintien uudehkon kulmatalon väliin jäävää vihreää vanhaa puutaloa. Onneksi pari muutakin Viipurintien varren vanhaa taloa ovat vielä pitäneet pintansa. Kiitos niistä.