Käytettyjen lyhyt historia

Peniksenjatkeiksihan niitä kutsutaan, komeita autoja. Eh he-he-hee.
 
Ensimmäiset työmatkani itsenäistyneenä aikuisena puksuttelin mopolla, mutta matka Harvialasta Hämeenlinnan Metsä-Serlalle oli talvipakkasilla melkoista leikkiä. Naapurissa asunut autojobbari vaihtoi hönössä ollessaan Tunturi Cityn päikseen karvanoppa-Corollaan ja ura oman auton omistajana urkeni 24-vuotiaana. Törmäsin kuitenkin metsätiellä kevytrakenteiseen moottoripyörään, jonka jäljiltä Corolla meni tuusan nuuskaksi kuin junan jäljiltä.
 
Vaimon isä tuli hätiin ja myi minulle ruosteenruskean Saab 96:n, jota aloimme nimittää Rusovaihteeksi. Vaihdelaatikko piti nimittäin niin kovaa meteliä, että kaupungilla ihmiset purskahtivat nauruun, kun meikäläinen vaihtoi pienempää silmään. Urheasti ajelimme kolisevalla kotturalla pitkiäkin kesälomamatkoja aina Puumalaan saakka. Kun Ruso lähti romuttamolle, jotenkin autoa jäi ikävä, samoin kuin sen innoittamaa nuoruuden seikkailuhenkeä.
 
Mikä sitten riivasikaan investoimaan enemmän ja hankkimaan vähän käytetyn Fiat Unon? Näppärältähän se näytti, eikä ollut kallis. Kauppakassiksi sitä äijät haukkuivat ja rakkinetta jouduttiin alvariinsa käyttämään autosähkökorjaamossa. Tyyppivikoja, sanoi asentaja. Tyyppiviat ovat elämäni tarina. Kaikki koneet, mitä ostan, toimivat keskimäärin 8 minuuttia ja tukehtuvat sen jälkeen tyyppivikoihin. Tai ehkä asentaja tarkoittikin minua.
 
Isäpappa tuumasi, että Ladaa en ainakaan saa hajalle, joten semmoinen ostettiin. Paloautonpunainen laatikko-Lada. Sillä kun kurvasi haastateltavien pihaan, niin ihmiset katsoivat kuin heitä olisi lyöty. Kommarin maineenhan siitä sai, mutta myös varmistuksen, että vaimo minua tosissaan rakastaa. Ei kai se muuten olisi yleisellä paikalla kyytiin tullut. 
 
Ladani alkoi lopulta kärsiä vioista, joita ei tässä automerkissä koskaan esiinny ja sen pituinen se. Myin sen lankomiehelle, joka soitteli pikkuisen kiukkuisena perään, että eihän tämä paska käy kuin kolmella pytyllä. Onko siinä jotain pyttyjä, minä kysyin. En tiennyt omistaneeni mitään pyttyjä.
 
Sittemmin olen siirtynyt takaisin persoonattomiin japanilaisiin, joita ei pirukaan löydä Tiiriön parkkipaikoilta, jos ei paina pysäköintirivin numeroa mieleen kauppaan mennessään. Säästöt riittäisivät justiinsa remonttihommissa tuiki tarpeelliseen peräkärryyn, mutta kuka hullu laitattaa 500 euron peräkoukkua 600 euron autoon?
 
Joskus tulen miettineeksi, olisiko elämässä ja omassa olemuksessa enemmän puhtia, jos pihalla kiiltelisi joku miehekäs menopeli. Asia jää ikuiseksi mysteeriksi, koska näillä liksoilla ja ikuisesti keskeneräisen rintamamiesröttelön omistajana en koskaan saa sitä tietää.