Uutiset

Kehitysapu etsii kiitollista köyhää

Suomi jakaa kehitysapua runsaat miljardi euroa vuosittain. Teemme köyhien auttamiseksi vähintäänkin tarpeeksi, vai?
 
– Rahaa on jaettu ympäriinsä ilman, että avun todellista vaikuttavuutta on kyetty valvomaan mitenkään, sanoo ulkoasiainneuvos Matti Kääriäinen.
 
Virallisen näkemyksen mukaan kehitysapu kannattaa, koska äärimmäinen köyhyys maailmassa on puolittunut.
 
– Onhan se, mutta näin on tapahtunut Aasiassa ja Latinalaisessa Amerikassa – ei siellä, mihin kehitysapua on eniten annettu.
 
Tutkimusten mukaan näissä maissa eli Saharan eteläpuolisessa Afrikassa äärimmäinen köyhyys on pysynyt samana tai jopa lisääntynyt. Bruttokansantuote henkeä kohden on alempi kuin 1970-luvulla.
 
– Afrikka on yhä ainoa manner, joka ei pysty ruokkimaan kansalaisiaan. Tämä johtuu siitä, ettei afrikkalaisia ole opetettu viljelemään maata. Sen sijaan länsimaat ovat vieneet oman ylituotantonsa Afrikkaan kehitysapuna.
 
Kehitysavun tehottomuus on paljastunut Kääriäiselle vähitellen.
 
– Kesti yli 30 vuotta ennen kuin pystyin tunnustamaan, ettei keisarilla ole vaatteita.
 
Matti Kääriäisen mukaan lännessä ei suostuta ymmärtämään, että kehitysavun antajat ja saajat ovat pahimmillaan valovuosien päässä toisistaan.
 
– Ongelmia yritetään ratkaista länsimaisin keinoin. Samalla unohdetaan, että meilläkin on ollut omaan hyvinvointiimme satojen vuosien matka.
 
Äärimmäisen köyhyyden maassa, jossa kansalaisen elinajan odote on 30–40 vuotta, ei tunneta solidaarisuutta. Sellaisessa yhteiskunnassa vallitsee pelastukoon ken voi -ajattelu.
 
– Köyhän maailma on äärimmäisen julma. Siinä ei ole tulevaisuutta, on vain tämä hetki. Veli tappaa sisaren, koska tämä on syönyt veljen ruoka-annoksen, Kääriäinen kuvailee.
 
Selvitysten mukaan kansalaiset alkavat kiinnostua yhteiskunnan kehityksestä, kun bruttokansantuote ylittää 3 000 dollarin rajan asukasta kohden. Tätä köyhemmissä maissa ei ole demokratian kannalta tarpeellisia rakenteita, kuten toimivaa oikeuslaitosta, poliisia ja vapaata mediaa.
 
– Afganistan on tunnetuin esimerkki siitä, kuinka länsimaisen demokratian rakentamispyrkimykset johtavat köyhän maan sisäiseen kaaokseen.
 
– Myös Afrikan maissa ollaan kaukana 3 000 dollarin tasosta. Kiinassa se on juuri ylitetty, ja siellä demokratiavaatimukset ja kiinnostus ympäristöasioihin kasvavatkin vauhdilla.
 
Kääriäisen mukaan ei voi ajatella niin, että kunhan maahan saadaan sivistys ja ihmisoikeudet, köyhyyskin siitä vähenee.
 
– Ei tunneta yhtään maata, joka olisi ensin siirtynyt demokratiaan, laittanut hallintonsa kuntoon, alkanut kunnioittaa ihmisoikeuksia ja vasta sitten alkanut kehittyä. Sen sijaan on runsaasti maita, joissa on alettu ”kehittyä” ilman demokratiaa.
 
Köyhien maiden johtajilla ei useinkaan ole aitoa kiinnostusta ratkaista ongelmia.
 
– Tietämätön ja voimaton kansa on heidän oman asemansa edellytys. Johdon valta on mennyttä, jos ihmiset alkavat osoittaa tyytymättömyyttä ja kysellä, miksi johtajalla on talli täynnä Mersuja.
 
Kansainvälisissä tutkimuksissa Suomi rankataan vähiten korruptoituneiden maiden kärkeen.
 
– Maat, joita avustamme, ovat toisessa ääripäässä. Olen sitä mieltä, ettei läpimätään yhteiskuntaan ole syytä laittaa rahaa. Tällä ei saavuteta pysyviä tuloksia.
 
Ratkaisu onkin pitkälti yrityselämän käsissä. Korruptio alkaa huipulta, ja siksi ryhtiliikkeen pitäisi alkaa sieltä.
 
– Suuryritysten on ilmoitettava, etteivät ne suostu maksamaan presidenttien kassaan miljoonalahjuksia.
 
Globaalin tason kauppajärjestelyt, puuttuminen veroparatiiseihin, pääomapakoon ja järjestäytynyt rikollisuuteen ratkaisevat maiden kohtalon.
 
– Global Financial Integrityn mukaan laiton pääomapako kehitysmaista on vuodessa 990 miljardia dollaria. Se kasvaa kymmenen prosentin vuosivauhtia, mikä on enemmän kuin koko kehitysavun määrä. Oikeastaan kehitysmaat auttavat länsimaita eikä päinvastoin, Kääriäinen huomauttaa.
 
Kehitysyhteistyöstä on tullut pysyvää avustustoimintaa.
 
– Jaossa on vuosittain runsaan sadan miljardin euron ilmainen potti maille, jotka osaavat esittää asiansa oikein. Tässä taidossa monet kehitysmaat ovat tulleet mestareiksi.
 
On opittu puhumaan ”donorkieltä”, jossa vilisevät kestävä kehitys, demokratia, ihmisoikeudet ja hyvä hallinto.
 
– Lahjoittajamaiden edustajat sen sijaan vaihtuvat tiuhaan. Vanha, kyynistynyt virkamies saa siirron toisiin tehtäviin, ja hänen tilalleen saapuu uusi innokas edustaja valmiina ratkomaan kohdemaansa ongelmat.
 
Järjestelmään kuuluu se, että samat konsultit ohjaavat hakemusten tekemisessä sekä avunantajia että -saajia.
 
Matti Kääriäisen mukaan Mosambik on esimerkki maasta, joka on kehitysapubisneksen kestosuosikki. Maassa on noin 60 000 henkilöä edustustojen, kansainvälisten järjestöjen ja kansalaisjärjestöjen palveluksessa.
 
– Mosambik alkaa päästä jaloilleen muutama vuosi sitten löytyneiden luonnonrikkauksien avulla. Mielestäni kehitysavulle ei ole enää järkevää tarvetta. Toimin maassa suurlähettiläänä 2011–2013, ja ehdotin kauteni lopuksi Suomen edustuston lakkauttamista.
 
Mitään ei tapahtunut. – Kehitysapujuna puksuttaa eteenpäin omaa tahtiaan.
 
Mitä pitäisi tehdä? Edes kehitysavun ammattilaiset eivät ole siitä yksimielisiä.
 
– EU:ssa 28 maata lähettää kehitysmaihin omat edustajansa sähläämään omaa projektiaan. Pitäisi auttaa ammattitaitoisesti yhteisillä resursseilla. Valmis malli on jo olemassa.
 
Kun uusi maa haluaa Euroopan unioniin, jäsenmaat päättävät yhdessä, miten tulokasta autetaan saavuttamaan riittävä kehityksen taso. Mihin tarkoitukseen sille annetaan rahaa? Mihin hakijamaan itse pitää sitoutua? Periaatteet toimisivat myös kehitysmaiden auttamisessa.
 
– Humanitaarista hätäapua tarvitaan, jotta ihmiset eivät kuolisi nälkään. Apua pitäisi kuitenkin antaa erittäin rajallisesti ja lyhytaikaisesti.
 
Ruoan viemisen sijaan pitäisi kehittää valtioiden välistä logistiikkaa. Afrikassa on 54 maata, joiden välillä on olematon kuljetusverkosto.
 
– Paikallinen tuotanto mätänee metsiin, koska sitä ei pystytä viemään tarvitseville. Esimerkiksi Zimbabwessa ja Sambiassa on loistavat maissinviljelyalueet, joilla ruokittaisiin paljon ihmisiä.
 
Matti Kääriäinen ei jaksa uskoa naistenpankkeihin ja nenäpäiväkeräyksiin.
 
– Yksilötasolla voit tehdä yhden perheen onnelliseksi. Voit maksaa kaivon tai lapsen koulupuvun, mutta on harhaa, että sillä olisi mitään laajempaa vaikutusta.
 
Paikallinen apu voi aiheuttaa kateutta ja aggressiivisuutta, jota avun antaja ei tule edes ajatelleeksi. Kääriäinen kertoo kuvaavan tarinan.
 
– Suomalainen kuvausryhmä pyysi apuani köyhien löytämiseksi Keniasta. Järjestin heidät Kiberaan, Nairobin suurimpaan slummiin, jossa asuu miljoona ihmistä. Ohjelmantekijät liikuttuivat erään tytön kohtalosta, ja he järjestivät keräyksen, jotta tyttö saataisiin slummikouluun.
 
Avun perille saaminen ei ollut helppoa. Rahoja yritti ryöstää useampi taho, esimerkiksi koulun opettajana toiminut pappi. Lopulta Kääriäisen vaimo ajoi koululle ja antoi rahat rehtorin käteen.
 
– Sittemmin sekasorto on ajanut ihmisiä pakoon. Tuskin tämäkään tyttö enää käy koulua. (LM-HäSa)

Asiasanat