Uutiset

Kehitysapu kehittyy, tai sitten ei

Maailmani mannerlaatat eivät järkkyneet kuultuani, että lapsuuteni asuntoon on muuttanut monilapsinen somaliperhe. He varmasti tarvitsevat sitä enemmän kuin minä.

Sen sijaan laatta meinaa lentää aina, kun törmää löysään ja yksinkertaistavaan puheeseen vaikeista aiheista. Kuten kehitysyhteistyön rahoista.

Montakin esimerkkiä tarjosivat haastattelut Hämeen Sanomien tämän viikon maanantain Puheenaihe-sivulla.

Kansanedustajamme varmasti pohtivat Suomen kehitysavun mittaa ja määrää tarmokkaasti ja vilpittömästi, pitäen mielessä myös valtiontaloutemme kirstun matalat reunat. Mutta kaikki argumentit eivät kestä lähempää tarkastelua.

”Ennen kuin kehitysapua lisätään, pitää harkita, onko kotimaassa tehty kaikki tarvittava.” Ei tuota ajatusta ensi kertaa julki tuotu, eikä viimeistä.

Tehty kaikki tarvittava? Milloinkahan tuollainen utopia toteutuu? Ei tietenkään milloinkaan. Ei tule valmiiksi tämä maailma eikä tämä maa.

Me yltäkylläisyyden kyllästämät kilvoittelemme alati ”paremmasta” elintasosta. Tosin käsitys siitä, mitä hyvinvointi todella on, katosi jo kauan sitten. Jos koko ajan pitää voida paremmin ja paremmin, niin paha olohan siitä tulee.

Kyllä aika monelta meiltä liikenisi enemmän tarvitseville, mutta se todellinen este on luopumisen pelko.

Omat nurkat ensin -ajattelun osanen on myös usein kuultava kehotus hoitaa vaikkapa sotaveteraanien olot ensin kuntoon. Sitten vasta sopii huolestua savannien asukeista. Aikamoinen nollasummapelin harha: jos annat tuonne, et voi antaa mitään toisaalle.

Kipeiden yhteiskunnallisten ja globaalien ongelmien miettiminen on aina myös omakohtaista painiskelua. Tunnustan, etten juuri anna sotaveteraanien ja -invalidien keräyksiin rahaa. Yhtä harvoin kehitysmaiden auttamiskampanjoihin.

Sen sijaan äänestän poliitikkoja, jotka ovat sitä mieltä, että noiden hyvinvointivajeiden kuntoon paneminen on valtion asia ja maailmanlaajuisissa ongelmissa yhä enemmän valtioyhteisöjen asia.

Kyllä, poden tuosta huonoa omaatuntoa, mutta pientä on se tuska isompien kärsimysten rinnalla. Suomen valtion nyt jäädytetty kehitysapukin toimii omantuntomme äänenvaimentimena.

Hyväntekeväisyys on hyväntekeväisyyttä. Se ei ole koskaan, anteeksi nyt vaan, täysin pyyteetöntä. Vähintään sillä ostetaan mielenrauhaa. Koskee yhtä hyvin valtioita kuin yksityistä ihmistä.

”Olemme valmiit korottamaan kehitysavun määrää, kun valtion talous sallii.” Just. Kun talous inhimillistetään tuolla tavalla ankaraksi isäksi, tahtovaksi olennoksi, näyttää kuin poliitikoilla (ja heidän äänestäjillään) ei vapaata tahtoa olisikaan.

Totta kai Suomi voisi lisätä kehitysapuaan, vaikka kuinka monella prosentilla!. Se on täysin poliittinen päätös. Mutta eivät tietenkään poliitikot uskalla päättää niin rankasti kansan tahdon vastaisesti.

Isot rakenteelliset muutokset eivät onnistu ennen kuin kehitysavustakin aletaan puhua rehellisesti. Vaihtoehto on myös lopettaa puhe ja apu. Siinäpä olisikin todellinen psyykemme kestävyyden testi.

Todellinen este on luopumisen pelko.