Kolumnit Uutiset

Kenelle kellot soivat

Ensikosketukseni tuoreeseen kirjallisuuden Nobel-voittaja Bob Dylaniin tapahtui joskus nuorena kölvinä, seurakunnan poikakerhossa. Nuorisotyön pienestä levykokoelmasta löytyi kaksi Dylanin hengellisen kauden levyä, Slow Train Coming ja Saved. Useampaan kertaan yritin saada niitä kanssateineille soitatettua, olihan kyseessä kuitenkin sama Dylan, josta Eppu Normaalikin oli peräti laulun laatinut. Mutta juuri kukaan muu ei innostunut. 

Vuosia myöhemmin haalin molemmat kiekot hyllyyni, Dylan-kokoelmaani myös paljon keskeisempiin levyihin laajentaessani. Niistä keskeisistä tärkeimmäksi muodostui vuoden 1964 Another Side of Bob Dylan, ja yksi sen pysyvimmin elämään jääneistä raidoista, Chimes of Freedom (Vapauden kellot). 

Lokakuussa 2003 tuli aika nähdä Dylan elävänä. Tuolloin eturivin maastosta katsottu konsertti sisälsi paljon tavaraa miehen vähemmälle huomiolle jääneiltä levyiltä, mutta päättyi sentään hittiputkeen, ja lopulta tietenkin All Along to Watchtoweriin. Konsertti vaikutti myös Bob-termein energiseltä, vaikka muunkinlaisia olin miehen kuullut soittaneen. 

Seuraavalla kerralla tunnelma oli toinen, Dylan vaikutti soittavan enemmänkin itselleen. Hittibiisejä oli ohjelmistossa vieläkin vähemmän.

Muistissa on kuitenkin lähes meditatiivinen iltapuhde, kaukana jossain areenan piippuhyllyllä Dylanin tunnusomaiseen käninälauluun keskittyen. Konsertti sentään päättyi, mahdolliset nukahtaneet herättäneeseen Like a Rolling Stoneen (1965), lauluun jolla Dylan viimeistään osoitti olevansa, ja tulevansa olemaan, rockrunouden suuri uudistaja. 

Tämän syksyn kulttuuriuutispommi on ollut siis Dylanin saama kirjallisuuspalkinto. 

Se annettiin ensimmäistä kertaa muusikolle, miehelle joka ei ole kirjoittanut ainoatakaan romaania. Kriittisiäkin äänenpainoja siis riittää, useimmiten ihmisiltä, joiden oma tekstituotanto on kauniisti sanottuna hyvin niukkaa. 

Harva meistä kuitenkaan osaa siteerata lausettakaan V.S.Naipaulin romaaneista, mutta englantia vajaastikin taitamattoman kadunmiehen mieleen palautuu nopeasti muutama säe Blowin’ In The Windia. Joten, miksi ei. Samalla Nobel-komitea sai tilaisuuden osoittaa, ettei ole luutunut kaavoihinsa.

Mutta Dylan on Dylan, joskus tunnetusti hankala oma itsensä. 

Mies ei ole vastannut kutsuun tulla Tukholman gaalaan, eikä taiteilijaan ole saatu henkilökohtaista kontaktia. Useimmat konserttinsa palkintojulkistuksen jälkeen Dylan on päättänyt lainakappaleeseen Why Try To Change Me Know. Se ei voi olla sattumaa. Miksi juuri nyt, ja miksi juuri minä, minua ette osta, halunnee mestari viestittää. 

Helsingin Kallion kirkko aloitti rauhankellojen soittamisen muistuttaakseen Syyrian ihmisten hädästä. Upea ele levisi nopeasti neljälle mantereelle. Ele kertoi myös siitä tuskasta, kun konkreettiset tavat yrittää auttaa ovat käyneet melkein mahdottomiksi. 

Dylanille tuo tapa yrittää ovat aina olleet voimakkaasti rauhan asialla olevat laulutekstit. Nyt kun Chimes of Freedom muuttui konkretian kelloiksi soimaan yhteisön hätää, oli loistava aika ja tilaisuus palkita Dylan elämäntyöstään. 

 

Jarkko T. Laine
Kirjoittaja on elokuvaaja ja ohjaaja, Hämeenlinna.

lainejarkkot@gmail.com