Uutiset

Kengännauhat solmussa

Hämeenlinnan koulukeskustelussa kävi vanhanaikaisesti. Retoriikan ja viranomaiskielen väliin on vaikea ängetä asiapohdiskelua. Sen saattaa nähdä tästäkin kirjoituksesta.

Vaihtoehtojen esittäminen kuuluu opetusviraston keväällä kuuluttamaan avoimeen, keskusteluun kannustavaan ilmapiiriin. Se kuuluu sekä ”kannattajille” että ”vastustajille”.

Muutosta on ajettu myös vaihtoehdottomuuden haarniska yllä; jos yhdestä luovutaan, korttitalo lysähtää. Ja korttitalosta juurikin voi olla kyse vastustajien – tai ”omaansa” puolustavien – mielestä.

Veronmaksajana sopii toivoa, että totuus on taas jossain siinä välissä.

Nyt ei ole kyse niinkään säästöistä. Kouluja joudutaan joka tapauksessa korjaamaan miljoonilla. Pääasia ei ole myöskään koulujen lakkauttaminen tai siirtäminen, vaikka luopumisen tuska on aitoa ja inhimillistä.

Kuntakeskustelusta tuttu sanahirviö, palvelurakenneuudistus, käy tässäkin. Kuinka kaupunki – joka kasvaa, mutta ei järin rikastu, ja jonka oppilasmäärät ilmeisesti pienenevät – pystyy tuottamaan perheilleen niin hyvät koulutuspalvelut kuin taloudellisesti on mahdollista?

Opetusvirasto sanoi esityksessään lautakunnalle, että ”kouluverkkoratkaisun kivijalkana on alueellisesti rakennettu yhtenäinen perusopetus”.

Maassamme myllätään kai suurinta koulu-uudistusta sitten peruskoulun keksimisen. Mutta jääkö vastuunkantajille, saati yleisölle, aikaa omaksua muutoksen suuruus, merkitys ja etenkin järkevyys?

Hämeenlinna on opetushallituksen yhtenäisen perusopetuksen hankkeessa, mutta kokemukset siitä julkaistaan vasta v. 2006 lopussa.

Ja opetusvirastokin tunnustaa, että ennen kuin selvitys asuntoalueiden kehityksestä valmistuu, ”ei ole käytettävissä lukuja muuttoliikkeen vaikutuksesta”.

Entä millaiseen rutistukseen on nyt varaa, kun pian pykätään suurkuntaa? Jo nyt verorahoilla selvitettävästä seudun koulutoimesta ei varmasti kipeitä kohtia puutu.

Yhtenäinen opetus ei tarkoita, että kaikki luokka-asteet toimisivat aina samassa rakennuksessa. Filosofis-pedagoginen ajatus on luoda ala- ja yläluokista oppilaalle turvallinen jatkumo, ”oppimispolku”. Oppilas tutkii, havaitsee ja kokee. Hän käyttää uutta tieto- ja viestintätekniikkaa ja nauttii monipuolisesti kielistä, joustavasti ja luovasti.

Kun uudistuksia perustellaan näin, on osoitettava miten uusi kouluverkko mahdollistaa paremmin tuon uuden oppimisihanteen toteutumisen.

Maallikko voi kysyä, onko koulujen kohtaloa isompi riski se, että taas voidaan sortua byrokraattiseen idealismiin, käsiterunouteen. Vääristyykö tavoitteeksi hallinnon selkeys, visioiden ja toimintakentän hallittavuus?

Tässäkin tapauksessa tieto vähentää tuskaa.

Muuten jumiudutaan mielikuviin. Suomen yhtenäiskouluverkoston johtaja perusteli äsken, miksi yhtenäiskolussa eka- ja ysiluokka pitäisi panna samaan käytävään: ”Isot ovat avuksi esimerkiksi solmimalla pienten kengännauhoja ja napittamalla takkeja”.