Kolumnit Uutiset

Kesä, ylisukupolvinen kesä

Joka vanhoja muistaa, sitä tikulla silmään. Siksikö niin helposti unohdamme iäkkäät omaisemme?

Aina välillä yritetään nostaa keskusteluun sanahirviötä ”ylisukupolvinen yhdessätekeminen”. Maikkarin uutisissa kerrottiin, että kiinnostusta ylisukupolvisuuteen kuulemma on enemmän kuin nykyään on mahdollisuuksia. Näin todistivat Vanhustyön Keskusliitto ja Ikäinstituutin vanhempi(!) tutkija.

Jos entisaikaan olisi joku heinätyön tauolla huokaissut, että huh kun on rankkaa tämä ylisukupolvinen tekeminen, olisi varmasti tullut hangosta ahteriin. Niin muuttuu maailma, mummoseni.

Monien lapsiperheiden kanssakäyminen vanhempien vanhempien kanssa on työlästä yksinpä pitkien välimatkojen takia. Totta. Mutta nykyajan liikennevälineillä matka on tekosyy ja pitkä matka vain vähän helpompi tekosyy.

Varhaislapsuudessani 1960- ja 1970-luvuilla syy vielä kelpasi, autottomissa perheissä semminkin. En päässyt koskaan matkustamaan yli 400 kilometrin päähän mummolaan. Isosisarusten riemukkaat faabelit kesämummolasta alkoivat riepoa sen verran, että kolmevuotias pellavapää manasi: ”Mie tapan mummon kanat!”

Se siitä ylisukupolvisesta ystävyydestä ja yhteistyöstä.

Kesä. Jostain syystä juuri tämä vuodenaika on omiaan aiheuttamaan ylisukupolvisen omantunnon pistoksen. Erityisesti kesällä kiirivät esiin arjen rytkeessä unholaan vaipuneet mies- ja naispolvet.

Sydänsuvi on parin kuukauden mittainen joulu. Jostain kehitämme pakkoajatuksia sen vietosta. Se on pakko lusia jollain tietyllä tavalla, muuten se ei tunnu suvelta, kuten ei joulu joululta.

Keskikesän ahdas allakka on pakko ängetä täyteen pakkomerkintöjä. Ai niin, ja pakko olisi myös ehtiä morjestamaan isää, äitiä, mummoa, pappaa, mummia, taataa. Ja kovin usein juuri tuo pakko on liian helppo ohittaa, kun siitä on pakko tullut.

Stadilaisessa lehdessä oli hiljattain holhoamiselta maiskahtanut otsikkorivi, joka kertoi vanhuksen joutuvan syömään lounaansa ”tiskipöydän ääressä”. Jutun tekstissä 82-vuotias yksineläjä kylläkin sanoi, että mitäpä tuota sapuskaa suotta kantelemaan.

Eivät vanhuksetkaan tarvitse yliholhoamista vaan hoitoa ja huomaamista.

Itselläni oli ilo vierailla jokin aika sitten erään toisen 82-vuotiaan miehen torpassa. Kyläilyn lopussa hän kertoi menevänsä katosta.

Välikaton luukusta oli määrä ryömiä heti huomenissa, jotain asenneltavaa siellä taas oli. Yritäpä tuota hoivakodissa, niin molemmissa punteissa on henkilökuntaa (jos sen mitoitukset ovat kohdillaan).

Vanhusten kotona asuttamisessa on ongelmansakin, mutta oma tupa, oma lupa. Pitää olla oma mieli ja omaa tekemistä.

Mutta koti on muotitermillä sanottuna hyvinvointikeskus vain, jos edes ajoittain siellä käy joku, jolle voi tekemisistään kertoa. Nykymummola on kersoillekin kiva kyläpaikka, vaikkei kaksiossa kanoja olekaan.

Päivän lehti

28.9.2020

Fingerpori

comic