Uutiset

Kiekunen vaihtaa virkamyyrät siviilimyyriin

Ojajoen koeasema hiljenee, kun eläkkeelle jäänyt Asko Kaikusalo muuttaa Lopen kirkonkylälle.

Kiekuseksi ja hiiriherraksi itseään tituleeraava Asko Kaikusalo ratkoo parhaillaan pahaa yhtälöä. Minne mahtuvat kolmisentuhatta hiiren ja myyrän nahkaa, täytetyt eläimet, loukut, kivikokoelmat, sata hyllymetriä kirjoja ja erilaiset kiinnostavat museoidut esineet?

Ojajoen koeaseman puustellirakennus pitää tyhjentää, kun Asko Kaikusalon muuton myötä Metsäntutkimuslaitoksen toiminta Ojajoella loppuu. Kaikusalon pariskunta muuttaa Lopen kirkonkylään rivitaloasuntoon, jonne mahtuu murto-osa aarteista.

– Metsäntutkimuslaitos jatkaa hiirien ja myyrien tutkimusta, mutta se tehdään muualla ja sitä vetää edelleen erinomaisen pätevä professori Heikki Henttonen. Vain tämän talon tarina myyräasemana päättyy 33 vuoden jälkeen, Asko Kaikusalo sanoo.
Ojajoen komean rakennuksen tulevaisuus on vielä hämärän peitossa. Talon omistaa Metla, joka ei toistaiseksi ole löytänyt sille uutta omistajaa tai käyttötarkoitusta.

Topenolle Kiekusen luontopömpeli
Topenon seuraintalon kellariin rakentuu parhaillaan kahden huoneen suuruinen Kiekusen luontopömpeli, jossa yleisö pääsee ihailemaan Kaikusalon kokoelmien aatelia ehkä jo ensi kesänä.

Tiloihin ei kuitenkaan mahdu pitkin Suomea jo kiertänyt valokuvanäyttely Sopulin maa, jolle Kaikusalo pohtii uutta näyttelytilaa Luhangassa lapsuusvuosiensa ympäristöön.

Vielä on löydettävä paikka kirjallisuudelle, jota Kaikusalo on koonnut asiallisista aapisista dekkareihin ja sarjakuviin. Minne päätyvät täydellinen Manhattan-sarja ja Masi-sarjakuva-albumit?

Myyrät Ojajoella koemaistajina
Myyrien tutkimus ei ole ollut pelkkää luonnon ihmeiden tarkastelua, vaan kansantaloudellisesti merkittävää työtä, johon Asko Kaikusalo pääsi mukaan toiminnan alkaessa.

Pakettipeltojen ja aukkohakkuiden metsityksen yhteydessä käynnistettiin 1970-luvun alussa myyrätutkimus, kun taistelu taimikoita tuhonneita otuksia vastaan alkoi. Asko Kaikusalon ansiot käytännön käsityöläisenä tunnettiin jo aiemmilta vuosilta, joten Metlan tutkimusta käynnistämään palkattu Terttu Teivainen otti Kaikusalon apulaisekseen.

Lopen Ojajoen koeasemalla on kasvatettu erilaisia myyriä, jotka ovat saaneet maistella muun muassa Metlan Punkaharjun jalostusasemalla kehiteltyjä erilaisia taimia. Ojajoen myyrien ruokahalun mukaan on valittu taimituotantoon sopivia klooneja. Mitä huonommin taimi on maistunut myyrälle, sitä paremmin se on sopinut taimituotannon käyttöön.

Piisamin katoaminen ihmetyttää
Hiiret, myyrät, sopulit ja naalit ovat pitäneet Asko Kaikusalon vuosikymmenet valppaana, mutta luonnontuntijalta löytyy rajattomasti havaintotietoa myös kaloista, linnuista ja piennisäkkäistä.

– Kun joku nuori luonnon ystävä nyt miettii, että mistä löytyisi uutta tutkittavaa, sitä riittää. Näätää ei juuri tunneta eikä piisamin katoamiseen luonnosta vielä kukaan ole hakenut syytä. Piisamin syömät kotilonkuoret ovat kadonneet rannoilta eikä elukkaakaan juuri enää näe, vinkkaa hiiriherra.

Asko Kaikusalo odottaa, että joku tutkija kiinnostuu piisamikannan vähenemisen syiden selvittämisestä. Rehevöityvien vesistöjen pitäisi tarjota ravintoa nisäkkäälle, mutta kanta on vastoin odotuksia romahtanut.

Lopen kirkonkylälle rivitaloon muuttava Asko Kaikusalo ei aio enää sännätä todistamaan jokaista päästäisen karvanvaihtoa. Havaintoja ja elämyksiä etsivä luonnon ystävä lähtee edelleen luontoon, muttei enää virkamyyrien perään. (HäSa)

Täytetty liito-orava.

Keittiön pöydällä eleli hiiriperhe lasilaatikossa
Kun Asko Kaikusalo Helsingin normaalilyseon Luonto-seurassa teki Uolevi Skarénin, Kauri Mikkolan, Urpo Häyrisen ja muiden kaveriensa kanssa luontoretkiä, pojat haeskelivat itselleen sopivaa tutkittavaa.

-Uolevi Skarén oli lysti ja lupsakka mies, joka oli keskittynyt päätoimisesti hiirenpyyntiin. Minä huomasin, että se on minun alaani, sillä se onnistui kaupunkioloissakin.

Hiirestys alkoi ja antoi Asko-pojalle tuntumaa poikakirjoista tuttuun eränkäyntiin ja pyyntiin.

-Jokainen kiinnisaatu karvakorva oli tieteelle tärkeä. Pikkunisäkästietous oli lapsenkengissä. Ei paljon tarvinnut lukea, kun tiesi jo saman minkä yliopistoproffa. Ensialkuun merkittävää uutta tietoa saatiin pelkästään mittaamalla, punnitsemalla ja tutkimalla joka otus ja kirjaamalla ylös havaintoja.

Hiirijahtiin hautuumaalle
Askon vapaa-aika kului Seurasaaressa, kreikkalaiskatolisella hautausmaalla ja Lapinlahden hautausmaan kiviaidan rakosten tuntumassa. Viritetyt räpsyt odottelivat hiirulaisia, joita pyydettiin myös elävinä viljapelloilta elonkorjuun aikaan.

-Äiti taisi ymmärtää harrastuksen vasta, kun kotiin ilmestyi lasilaatikko ja sinne sammalten sekaan hiiriperhe. Enää nykyään ei lasiseinän läpi pääse tarkastelemaan hiirulaisten elämää, sillä nyt elävänä vangitseminen on kielletty.

Asko Kaikusalo ei suosittele villiä eläintä tutkimushaluisille lapsille lemmikiksi. Eläinkaupan somat hiiret, hamsterit ja gerbiilit kesyyntyvät, mutteivät metsähiiret eivätkä muutkaan suloiset karvakorvat.

Mustapäästäinen leipoi tohtorin
Pikkunisäkkäiden tutkiminen kasvatti Luonto-seuran hiirenpyytäjien tutkijannälkää.

-Alkoi harvinaisuuksien, kuten kääpiöpäästäisten, etsiminen. Uolevi Skarén löysi mustapäästäisen ja väitteli siitä sitten lopulta tohtoriksi.

Myyrämiehen uralle Asko Kaikusalo pääsi Helsingin yliopiston professori Olavi Kalelan apulaisena. Asko oli kavereidensa kanssa tehnyt eräretken Kuhmoon syyskesällä 1957 ja osunut keskelle metsäsopulien vaellusta. Pojat saivat hienoa tietoa niin sopuleista kuin päästäisistäkin, ja julkaisivat havaintojaan luontolehdessä. Näin Olavi Kalela osasi pestata Asko Kaikusalon keräämään itselleen aineistoa Kilpisjärven tunturisopuleista.

-Kun Kalela oli saanut tutkimukselleen apurahan, josta maksoi minulle junalipun Kilpisjärvelle ja oikein päivärahaa, olin polleaa poikaa. Emme me pojat koskaan olleet voineet edes uneksia pääsevämme Lappiin. Pääsin ihailemani Yrjö Kokon jalanjäljille. Siellä olen sitten viitisen kertaa vuodessa käynyt tunturisopulien ja myös naalien havainnoitsijana tähän vuoteen saakka. Samalla tuli kerättyä aineistoa sopulikirjaa varten.

Sopulikirjan Asko Kaikusalo julkaisi sitten 30 vuotta myöhemmin vuonna 2002 päätellessään työuraansa Ojajoella.