Uutiset

Kiitti wittenbergisti, Mikael

Kuten näinä päivinä toitotetaan, loi Mikael Agricola pohjan suomen kirjakielen kehittämiselle yli 450 vuotta sitten, jo silloin.

Kuka sitten kertoisi uutisen – siis että kirjakieli on olemassa – myös asiakirjojen, mietintöjen, julkilausumien ja erinomattain käyttöohjeiden laatijoille! Ja nuorisolle kanssa, lisää joku takarivistä.

Hei onks tää se kaveri, joka keksi ton ABC-huoltsikkaketjun? Vai heittiks tää häiskä ekana, että Voihan Wittenberg!. (Joka ilmaisu sittemmin on arkipäiväistynyt ja lyhentynyt, tutkijoiden aikaa sitten havaitseman kielten kehittymisen lainalaisuuden, ekonomisuuden, mukaisesti.)

Ei. Ei tää oo se. Mut lippis pois päästä, näyttäkää vähän rispektii!

Äiskänkielemme päivittäisrääkkääjiä riittää. Epätoivoiselta tuntuu kielipoliisien työ: ammatti- ja taparikolliset eivät ole moksiskaan.

Mutta onko rakkaan suomemme tila sittenkään niin huolestuttava kuin sääntöälämölöstä saattaisi päätellä?

Useimmiten on kysymys siitä, ettei kielen normaalia kehittymistä ymmärretä eikä siksi myöskään hyväksytä. Vasta silloin on syytä huolestua, kun kielenkäytön normien rikkominen nousee keskinäisen ymmärryksen, kielen tärkeimmän tehtävän, esteeksi.

Eikä se ole lähelläkään. Ymmärtämättömyydet eivät johdu kielestä vaan ihmisten kulttuurisesta laiskuudesta.

Alakulttuureja, omine kielikoodeineen, syntyy alati. Ne taas vaikuttavat yleiskieleen, ja – hitaasti – aikanaan myös kirjakieleen.

Alakulttuurien sekä murentuneen yhtenäiskulttuurin (jos sitä koskaan olikaan) tai peräti yläkulttuurin edustajat eivät välitä ottaa toisistaan selvää. Kielellä nurkan takaa illistely ja kielelle nyrpistely ei asiaa edistä.

Kirjakielen muuttuminen varmaankin vain nopeutuu tulevina vuosina. Sitä edesauttavat niin maan rajojen yli kuin niiden sisälläkin tapahtuva muuttoliike, kielikulttuurien sekoittuminen.

Agricolan seuraajien, kielitieteilijöiden, kunniaksi on sanottava, että painotus onkin siirtynyt säätelevästä kieliopista kuvailevaan kielioppiin sekä sosiolingvistiikkaan, kieliyhteisöjen keinojen tarkasteluun.

Kielikouluttajan tärkein tehtävä on auttaa oppija ymmärtämään, että kieli on aina vallan väline. Kielen käyttäjä pyrkii aina vaikuttamaan johonkin ja joihinkuihin, jollakin haluamallaan tavalla.

Nykymaailmassa kieltä käytetään enemmän kuin varmasti koskaan maailman historiassa. Media, matkustelu, muuttaminen, kaikki lisääntyvät. Mutta kieli on siitä metka hyödyke, että mitä enemmän sitä käyttää, sitä enemmän se karttuu, eikä kulu.

Askel oikeaan suuntaan oli tänä keväänä ensimmäisen kerran kirjoitettu äidinkielen uudenlainen ylioppilaskoe, joka painottaa tekstien todellista ymmärtämistä.

Tuskin Agricolakaan täysin vilpittömästi oli huolestunut vain kansan kirjakielen puutteesta. Hän lie ollut enemmän kirkonmies kuin kansanmies. Ja kirkolle, myös ja etenkin uskoa puhdistavalle kirkolle, kieli oli vallankäytön väline siinä missä muillekin.

Päivän lehti

26.5.2020