Valko-Venäjän ja Venäjän vastakkainasettelu on kärjistymässä. Tiedossa on suurta meteliä ja keskinäisiä syytöksiä.
Krimin kaappaaminen ja sota Donbassilla saivat läheisimmät naapurit ja liittolaiset vieraantumaan Venäjästä, mitä se alussa saattoi tuskin aavistaakaan. Naapurit pelästyivät, mutta eivät alistuneet – päinvastoin.
Presidentti Vladimir Putin on ennen kaikkea vahvistanut Ukrainan kansallista identiteettiä, joka ennen Krimiä oli joiltakin osin epämääräinen. Hänelle voitaisiin nyt pystyttää Kiovaan muistomerkki marmorista, ellei hänen kontollaan olisi yli 10 000 Donbassin sodassa kaatunutta uhria ja suuri joukko pakolaisia.
Myös Valko-Venäjän poliittinen ilmapiiri on muutoksen tilassa.
Venäjän länsinaapuri Valko-Venäjä on herännyt. Viime aikoihin saakka se on nukkunut diktatuurin syvää unta. Kääntyillessään unessa se litisti opposition, tietoisesti ja alitajuisesti, kuten nukkuva keho vastustaa kaikkea mikä häiritsee sen unta.
Valko-Venäjän herääminen ei merkitse, että se on heittänyt diktatuurin niskastaan. Mutta diktatuuri on selvästikin muuttanut muotoaan. Se on meikannut itsensä kevyesti kansallisiin sävyihin, suorittanut pehmeän valkovenäläistämisen.
Tätä se ei tehnyt siksi, että sillä olisivat asiat hyvin. Kestojohtaja Aljaksandr Lukašenkan diktatuuri on arvannut, että siltä ollaan viemässä valta ja vallan myötä napataan koko maa. Eikä tätä ole junailemassa kukaan muu kuin sen paras ystävä, itänaapuri, Venäjä.
Intellektuelli Minsk tuntee myötätuntoa oppositiota kohtaan
En siis päätynyt kirjallisuusfestivaalille Valko-Venäjän Minskiin sattumalta. Eikä ole sattuma, että äskettäin perustettua sensuurista vapaata Pramova-festivaalia (“Lausunto”) vietetään vasta toista kertaa. Oktjabrskaja-kadulla keskustellaan entisen tehtaan tiloissa historiasta, lausutaan runoja, arvioidaan proosaa. Olin mukana kansainvälisessä paneelissa ”Kirjallisuus ja valta”. Meidän lakeuksillamme tämä on aina sähköistävä aihe.
Intellektuelli Minsk tuntee myötätuntoa poliittista oppositiota kohtaan. Voi jopa sanoa, että valkovenäläisen opposition vaikutus ulottuu yhteiskuntaan laajalti, mitä Venäjästä ei voi sanoa. Venäjällä on paljon tyytymättömiä, pääasiassa köyhyyteen ja viranomaisten mielivaltaan, mutta protestin suunta ei ole lopullisesti määrittynyt: protestoivia heittelee milloin vasemmalle, milloin oikealle.
Pramovan poliittisesta avoimuudesta päätellen Minskin nuori älymystö iloitsee vapauden lisääntymisestä – jo mahdollisuudesta keskusteluun itsessään.
Vaara Venäjän taholta on luonteeltaan moniulotteinen, mutta historiallisesti se perustuu venäläiseen ylemmyyskompleksiin suhteessa Valko-Venäjään. On olemassa tietty piintynyt käsitys valkovenäläisestä talonpojasta, lähes kolhoosilaisesta, joka viiksiään imeskellen istuttaa kaalia ja multaa perunaa. Vastaavasti hänen johtajansa on entinen kolhoosin puheenjohtaja Lukašenka. Kielteinen klisee valkovenäläisestä vahvistaa osaltaan ajatusta, että venäläisen pikkuveljenä hän vain hyötyy, jos suuri Venäjä ottaa hänet hoiviinsa.
Tänäänkin hänet yhdistää tähän Venäjän ja Valko-Venäjän vuosia sitten solmima ”liittovaltio”, vaikka kyseisen valtion muuttujat ovat aivan levällään.
Valko-Venäjän nielaisu ei herättäisi suurta tunnemyrskyä
Jos Venäjä nielaisisi Valko-Venäjän, se ei itse Venäjällä, varsinkaan syrjäseuduilla herättäisi erityisiä tunnemyrskyjä, ja venäläiset vain ilahtuisivat Venäjän rajojen siirtymisestä lähemmäs Eurooppaa. Toisaalta myös puolalaiset katsovat valkovenäläisiä vähän alentuvasti. Heillekin nämä ovat osaksi maalaisia, joihin pitää iskostaa eurooppalaiset käyttäytymissäännöt. Lännelle ei Valko-Venäjän lähentäminen Eurooppaan merkitse sen ottamista mukaan, vaan pikemminkin sen tekemistä puskurivyöhykkeeksi.
Valkovenäläinen älymystö, sikäli kun ymmärsin festivaalilla, ei hyväksy näistä lähestymistavoista kumpaakaan. Se on ensi sijassa huolissaan siitä, että Venäjä voi nielaista maan sisäpoliittisten laskelmiensa takia. Putinilta päättyy vuonna 2024 taas kaksi valtakautta eikä hän perustuslain mukaan voi olla ehdolla presidentinvaaleissa. Kaikki ovat varmoja, että hän haluaa yhä jatkaa valtaistuimella, ikuisesti yhdessä hänelle uskollisen eliitin kanssa, ja ajatus ryhtymisestä Venäjän ja Valko-Venäjän liittovaltion johtajaksi näyttää varsin lupaavalta. Ei tarvitse valloittaa ketään, vain liittyä yhteen.
Valko-Venäjän valistuneelle luokalle tämä ei olisi ollenkaan yksinkertaista. Ei vain Lukašenka itse menettäisi Anschlussissa valtaansa, vaan koko Valko-Venäjä sulautuisi Venäjään yhtenä tai muutamana kuvernementtina.
Siksi ajatusta maan kevyestä valkovenäläistämisestä on Minskissä tuettu ylhäältä ja jopa levitetty yhteiskuntaan. Tämä on aiheuttanut yhteiskunnassa hankaluuksia suhteessa valtaan. Lukašenkasta on tullut Valko-Venäjän itsenäisyyden ainoa luotettava takuumies.
Olennaista ei ole, mikä on saanut hänet ryhtymään takuumiehen tehtävään: rakkaus isänmaahan vai sittenkin itseensä ja perheeseensä, joka tulee jatkamaan hänen linjaansa, tai kenties sekä että. Joka tapauksessa Lukašenkalla on kokemusta hankalista neuvotteluista Putinin kanssa, kaveeraamisesta hänen kanssaan ja pottuilemisesta hänelle, kieltäytymisestä ja myöntymisestä erinäisiin kysymyksiin.
“Maalainen” Valko-Venäjä kiistelee imperiaalisen Venäjän kanssa
Tietysti Putin kykenee Krimin jälkeen odottamattomiin tempauksiin. Häntä ei edes Lukašenka pysty estämään tunkeutumasta Puolan rajoille, mutta jos niin tapahtuu, Putinin on tehtävä se mahdollisimman pikaisesti, koska Valko-Venäjä on lohkeamassa irti ja ajautumassa kuin jäälautta yhä kauemmas Venäjästä.
Nykyinen Valko-Venäjä on hyvin siisti, ahkera maa, joka ei tunnu lähihistoriaan eksyneeltä paikalta. Pellot ovat hoidettuja, valtatiet hyvässä kunnossa. Uudet tuttavani festivaalilta jopa vitsailevat, että Minsk on liian puhdas. Tämä puhtaus tuo mieleen puhdistuksen.
Minskin keskusta edustaa stalinilaista sodanjälkeistä arkkitehtuuria, mutta nostalgiaa Stalinia kohtaan en Valko-Venäjällä nähnyt. Venäläinen kirjallisuus tunnetaan siellä hyvin, yksityiskohtaisesti kuin oma kirjallisuus, mutta valkovenäläisten historioitsijoiden näkökulmasta me kuulumme eri sivilisaatioihin.
Valkovenäläiset vakuuttavat, että heidän oma valtionsa on Liettuan suuriruhtinaskunta – keskiaikainen valtio, joka ulottui mahtavimpina vuosinaan Itämereltä Mustallemerelle. Kun kysyin, miten suhtautua siihen, että vielä äskettäin te piditte itseänne aitoina slaaveina, minulle vastattiin, että tämä ajatus on vanhentunut ja nyttemmin valkovenäläisillä ja liettualaisilla on tosiasiallisesti yhteinen historia. Tämän osoitukseksi minut vietiin galleriaan kaupungin keskustassa. Se avattiin varta vasten sunnuntaipäivänä, että päästiin esittelemään minulle maantieteellisten karttojen paraatia: saksalaisten, ranskalaisten, puolalaisten… Niistä saattoi nähdä aikoinaan unioniin Puolan kanssa yhdistyneen suuriruhtinaskunnan alueellisen mahtavuuden.
Tämä ruhtinaskunta oli piikki lihassa neuvostohistorioitsijoille, jotka parjasivat sitä kaikin tavoin. Vasta perestroikan jälkeen venäläiset opiskelijat saivat ensi kerran tietää, että ruhtinaskunta oli ollut eurooppalainen vaihtoehto venäläiselle väestölle, joka asui siellä, sen itäosissa, ja puhui venäjää. Muuten, Putinin kauden uusi venäläinen nationalismi on jälleen pannut tämän aiheen kieltoon.
Tärkein erikoispiirre, joka erottaa ruhtinaskunnan imperiaalisesta Venäjästä, kuten minulle tähdennettiin festivaalilla, oli se, että heillä oli renessanssi (jota Venäjällä ei todellakaan ollut). Lisäksi Eurooppa merkitsee goottilaista arkkitehtuuria, ja heillä on omaa gotiikkaa. Niinpä ”maalainen” Valko-Venäjä kiistelee imperiaalisen Venäjän kanssa… Mutta hetkinen, kun te yhdistyitte Puolan kanssa ja Puola ”tuputti” teille katolilaisuuden, niin venäläiset kieltäytyivät suhteista ruhtinaskuntaan. Tähän vastattiin jotenkin, että tämä on neuvostoliittolaisten ja venäläisten tiedemiesten vääristelyä, että Valko-Venäjällä on niin katolilaisia, ortodokseja kuin uniaattejakin. Kaikkiaan on aina vallinnut uskonnollinen suvaitsevaisuus.
Valko-Venäjä on kuin herkkä kristallimaljakko
En halua mennä historiallisten ajatusrakennelmien yksityiskohtiin.
Haluan sanoa, että Valko-Venäjä etääntyy poispäin, sivilisaatioon, joka on sille historiallisesti läheisempi. Uudet ystäväni kertoivat itse minulle, että Krimin jälkeen 2014 väestö jakautui kahtia: yhdet tukivat Krimin kaappaamista, toiset kirosivat Putinia. Monessa perheessä tapahtui välirikko, ja vasta nyt se on lientynyt vähän. Venäjällä tilastot ovat toiset: venäläisten ylivoimainen enemmistö kannattaa Krimin anastusta.
Mitä tulee valtiollisiin elimiin, jotka haluaisivat yhdistyä Venäjään, ystäväni väittävät, että niissä osapuilleen 70 prosenttia tukisi halukkaasti Anschlussia. Nuoriso on toista.
Festivaalilla nuoriso toi mieleeni Puolan niin ulkoisesti (vaatetus: ei kallis, mutta tyylikäs) kuin katsomuksiltaan. Nuoriso puhuu valkovenäjää ja englantia, samoin venäjää – sujuvasti. Se on valmis opiskelemaan Euroopassa, mutta tämä ei merkitse, että se jäisi sinne kokonaan ja ainiaaksi. Päinvastoin, eräät toisinajattelija-kirjailijat ovat muuttaneet Euroopasta Valko-Venäjälle – Lukašenkan suojasää tekee maan houkuttelevammaksi.
Välistä valta toimii yhtä kaikki törkeästi. Silmieni edessä alkoivat puskutraktorit kaivaa maasta ja ajaa kasoihin omatekoisia muistoristejä Minskin kehätien varrella Kurapatyn metsässä, missä on kymmenien tuhansien Stalinin suuren terrorin uhrien salainen hautapaikka. Se kaikki näytti hirveältä.
Älymystö selitti minulle, että Lukašenka haluaa pystyttää tälle paikalle graniittisen muistomerkin, ja metsästä itsestään on tullut poliittisen opposition esiintymislava, mikä ei luonnollisestikaan käy ”Ukolle”.
Aurinkoisena huhtikuisena sunnuntaina protestikulkue kaupungissa kulki nimenomaan Valko-Venäjän ortodoksisen kirkon johdolla. Vaikka ulkoisesti asia on näin: menet Minskissä katoliseen kirkkoon – tunnet olevasi Puolassa; menet kadun yli ortodoksiseen – aivan kuin Venäjällä, mummoja huiveissaan.
Kaikkiaan valkovenäläinen älymystö on kääntymässä kolonialismin vastaisesta ajatuskehyksestä, joka perustuu Valko-Venäjän menneisyyteen, kolonialismin jälkeiseen, tulevaisuuteen suuntautuneeseen ajatteluun. Valko-Venäjä muistuttaa kristallimaljakkoa, jota tulee käsitellä varovasti. Se ei tarvitse Ukrainan kohtaloa, mutta myös Anschluss – liitos Venäjään – on sille vastenmielinen.
Kirjoittaja Viktor Jerofejev, s. 1947, on Moskovassa asuva venäläinen kirjailija ja kulttuurivaikuttaja. Hän sai toisinajattelijan leiman Neuvostoliitossa Leonid Brezhnevin kaudella ja uudelleen Venäjällä 2000-luvun alussa.
Artikkelin on suomentanut Jukka Mallinen ja toimittanut Matti Posio.
