Uutiset

Kissan viikset viehättävät aina, eräitä

Jostakin omituisesta syystä olen aina ollut viehättynyt Eeva-Liisa Mannerin ja Pablo Nerudan runoista.

Toissayönä sain oivalluksen, joka saattaa olla avain Mannerin ja Nerudan sympaattisuuteen. Kumpikin on kirjoittanut kissoista, ja kyllä kissanystävä aina toisen kissanystävän vaistoaa.

Jossakin murrosikäisyyden vaiheessa luulin, että Manner on kiva siksi, että hän asui Tampereella saman kadun varrella kuin minä. Salaperäistä runoilijaa ei koskaan näkynyt, mutta kaikki tiesivät hänen osoitteensa.

Sen verran Nerudakin henkilönä kiinnosti, että Chilessä käydessäni etsin hänen kotitalonsa paikan Temucon kaupungissa.

Mutta kyllä tämä meitä yhdistävä tekijä sittenkin on kissa. Siitä olen nyt aivan vakuuttunut.

Kissan viiksissä on jotakin vastustamatonta. Niin myös kissan ilmaisuvoimaisessa hännänheilutuksessa ja itsetietoisessa selän kääntämisessä epämiellyttäville aikuisille, sietämättömille kakaroille ja koirille.

Koiriin kissanystävä suhtautuu kohteliaan pidättyvästi, kuten kissansa. Joitakin poikkeuksia toki on osunut minunkin elämäni varrelle.

Poikkeuskoirat ovat lapsuudenkotini jalosukuinen bernhardilainen ja sydämellinen lapinkoira. Ne kuuluivat perheeseen, ja ne ymmärsivät sen. Ne osasivat ystävystyä myös mustan maatiaiskissani kanssa.

Musta kissani oli niitä harvinaisia kissasieluja, jotka antavat lapsien retuuttaa itseään kuin räsynukkea. Ja kyllä se minun nukekseni joutuikin, jopa nukkumaan nukenvaunuissa.

Seuraava kissani oli hieman neuroottinen yksineläjä. Se ei mielisurminkaan tullut syliin paitsi silloin, kun se itse päätti syliin kiivetä. Korvien asennosta näki sen kulloisenkin mielialan.

Tämä kissa katosi kesämökilläni, eikä sitä koskaan löytynyt. Sen taisi viedä ja syödä suihinsa toinen kissa, hämäläisten metsien villi ilves.

Hyvä että eläin katosi, vaikka tapa oli kurja. Olin tullut allergiseksi kissalle, joten minun olisi pitänyt joka tapauksessa siitä luopua. Sen jälkeen ei ole tarvinnut niiskutella nuhaa joka aamu, mutta kissaeläintä on yhä ikävä.

Elämästä joutuu aina jotenkin maksamaan, vaikka sitten kissasta luopumisen verran. ”Onpa kallista, mutta elämä on.”

Korvauksen saan toisten ihmisten kissoista, ja käytän tätä mahdollisuutta täysimääräisesti hyväksi. Kuten tunnettua, kissa myös tunnistaa ihmisystävänsä, joten ystävien kissat ovat suhtautuneet silittelyyni ja hellittelyyni hyvin myönteisesti.

Miksikö nyt niin innoissani puhun kissoista? Aihe tuli ajankohtaiseksi, koska Hämeenlinnan Korttien Talossa on esillä kissakorttieni näyttely. Mikä nyt jäi kissasuhteestani kertomatta, paljastuu näyttelyssä.

Pirkko-Liisa Kastari