Kolumnit Uutiset

Kissaterapia tekee hyvää kylmänä talvi-iltana

Kissan käpertyessä kylkeeni kylmänä talvi-iltana en voi Eero Ojasen Koiran filosofian innostamana olla ylistämättä tätä toista karvaista luontokappaletta. Voisi minulla varmaan olla koirakin, mutta nyt meillä on kaksi kissaa, joista toinen korvaa samalla myös koiran.

Kissa hakee toki todellisuudessa vain läppärin lämpöä, siksi se on vieressäni, ei suinkaan siksi, että se juuri minua ja vain minua niin rakastaisi. Kissaan ei voi myöskään luottaa. Se survaisee kyntensä syvälle reiteen ponnistaessaan jonkin rasahduksen kuuluessa ovelta.

Kaikki alkoi siitä, kun maatiaiskissamme oli traagisesti kuollut ja asiallisesti haudattu. Piti hankkia uusi.

Tilaisuus tarjoutui yllätyksenä. Pian pääsin tutustumaan antaumukselliseen tarkkuuteen ja huolellisuuteen, suoranaiseen pietettiin, jolla rotukissaperheitä valikoidaan. Se oli järkytys, josta vain hiljalleen olen pitkään jatkuneella kissaterapialla toipunut. Ihmiset ovat kummallisia, eivät niinkään kissat.

Kukaan ei koskaan selvittänyt soveltuvuuttani lasteni isäksi. Sillä ei näköjään ole ollut väliä, millainen hulttio isänä olen, mutta kissojen kanssa on tarkempaa. Siitä pitää rotukissapiirien sisäinen inkvisitio huolen.

Olin siivosti ja hiljaa koko tarkastuskäynnin ajan. Jälkeenpäin sain siitä harvinaisen hyväksyvät sekä hymisevät kiitokset. Nyt käynnistä on jo kulunut sen verran aikaa, joten pelko perässä seuraavasta rangaistuksesta on jo väistynyt. Jos silloin olisin inahtanutkin, tätä ns. ongelmakissaa ei ikinä olisi päästetty asumaan saman katon alle kanssani. – On siis ongelmakissoja, aivan kuten ongelmalapsia, -nuoria ja sen sellaisia. Silloin voi olla edessä sijoitus uuteen kotiin, kuten oli myös tulevalla kissallamme.

Pienellä kauniilla koratilla oli ilmeisen paha aggressioina ilmennyt ahdistus, astma – ja kuten lopulta ilmeni: aivan liikaa kaikenlaista hälinää ympärillään. Kuka ei hermostuisi, jos koko ajan tuputetaan lääkkeitä eli työnnetään tabletteja kurkkuun? Ei ole ihme, että lekurireissut ovat yhä yhtä tuskaa – eläinlääkärille, jos onneton työntää kätensä häkkiin. Vanha neiti on raivotessaan hurjaakin hurjempi. Lihat siinä luista lähtevät.

Rauhallista oma tilaa katti vain kaipasi – ja hyväluonteisen kaverin. Nämä veijarithan ovat laumaeläimiä ja tarvitsevat lajikumppanin.

Mitä se kissaterapia on? – Se on sitä, kun kastraattikollimme Matso valitsee päättäväisellä päättömyydellään aina minut ja hyppää jokaisena ikävänäkin iltana syliini ja rinnan päälle röhnöttämään.

Matso on myös koiran kelpo korvaaja. Kissa on vastoin yleistä luuloa erittäin oppivainen. Matso noutaa kepin ihan siinä missä piskitkin. Kun ikäneito Mussu joskus kuolee, Matsolle käy kaveriksi myös koira. Näin on korat-piireistä kuulemma kerrottu.

Usein olen miettinyt, mitä Matson päässä liikkuu. – Ehdottomasti ei mitään.