Uutiset

Kiven sisässä

Asiantuntijaryhmä avasi Aleksis Kiven pään ja diagnosoi miehen psyykkisesti ja fyysisesti pääosin terveeksi. Kansakunnan myyttiseen kuvastoon hän on kuitenkin tallentunut sairaana, hermoheikkona ja nujerrettuna hahmona.
 
Mitä me todella tiedämme Aleksis Kivestä? Emme paljoakaan.
 
Kollektiivisissa mielikuvissa kansalliskirjailija muistuttaa Kansallisteatterin edessä istuvaa patsastaan. Synkkä kivimies ei katso ohikulkijaa silmiin vaan surumielisen näköisenä jonnekin alaviistoon, ikään kuin tyhjyyteen. Näkemystä tukee romanttinen käsitys Kivestä riutuvana, rutiköyhänä ja väärinymmärrettynä nälkätaiteilijana, jonkinlaisena  suomalaisen kirjallisuuden Vincent van  Goghina, joka kärsi juoppohulluudesta, harhanäyistä ja vakavista mielenterveysongelmista.
 
Kuolemakin oli sellainen kuin elämä. Lähtö Tuusulan kurjassa kuolinmökissä oli yksinäinen ja varhainen. 
 
Siinä sivussa 1860-luvulla tämä moniongelmainen luuseri kuitenkin loi Seitsemän veljeksen ja Nummisuutarien kaltaiset uusia latuja aukoneet mestariteokset. Aikansa umpihankisessa viitekehyksessä ne edustivat likimain avantgardea ja anarkismia.
 
Myytin kimppuun käy tuore artikkelikirja Nyt ei auta pelko eikä vapistus. Kirjassa kuusi professoria, psykiatria, tohtoria ja teatterintekijää suorittaa Aleksis Kivelle (1834–1872) jälkikäteisen päänavauksen analysoimalla tämän psyykkistä terveyttä ja persoonaa. 
 
Loppudiagnoosin mukaan kirjailija oli mielenterveydeltään vireämpi ja mielenlaadultaan valoisampi kuin yleisesti ymmärretään.
 
Pääasiallisena lähdeaineistona ovat Kiven kirjoittamat kirjeet. Niitä on säilynyt 70. Juuri muuta alkuperäismateriaalia jälkipolville ei ole jäänytkään, paitsi tietenkin näytelmät, runot ja kertomukset sekä se ainoa romaani. Niitäkin vasten kirjailijan mielentiloja, ajatuksia ja jopa unia voi peilata.
 
Yhtään valokuvaa Kivestä ei ole, ja hänen nimensäkin lienee fiktiota. Alexis Stenvalliksi kastetun ja sillä nimellä muun muassa lukemattomat velkakirjansa allekirjoittaneen kirjailijan ei tiedetä kertaakaan käyttäneen nimeä Aleksis Kivi. Sen sijaan kirjojen kansissa luki A. Kivi tai A. Kiwi.
 
Kirjan johdannossa perheterapian professori Jukka Aaltonen sekä psykiatrian dosentit Ilpo Lahti ja Jouko Salminen muistuttavat Kiven olleen ”monta ja ei kukaan”.
 
Jos William Shakespearen ominaislaatu oli hänen kyvyssään kadota kirjoittajan ja lukijan tai näytelmän ja yleisön välistä, niin Aleksis Kiven nerokkuus oli samaa lajia. Hän oli rajaihminen yhteiskunnallisten ja kulttuuristen virtausten vedenjakajalla: uusi vanhassa ja vanha uudessa. Siksi hän jäi vääjäämättä yksin. Hän katosi mutta ei kuollut.
 
Kirjan ensimmäisen esseen on laatinut teatteriohjaaja ja kirjailija Juha Hurme. Hän luonnehtii ateistista maailmankirjallisuutta,  filosofiaa ja sanomalehtiä ahminutta Kiveä vapaaksi ajattelijaksi maailmassa ja ajassa, jonka raamatullisia perusrakenteita koettelivat Charles Darwinin ja 
Charles Lyellin tieteelliset teoriat lajien ja maapallon synnystä. 
 
Hurmeen mukaan muutoksen opit olivat kauhistus älyllistä laiskuutta palvoneille arvoporvareille ja kyrmyniskaisille partaäijille, jotka kansallisen herätyksen hurmiossa laativat Suomelle kristillis-siveellistä ohjelmaa. Siksi Kivi jäi avantgardetaiteineen siinä määrin sivulliseksi, että kirjailijan harvat
tukijatkin olivat tuhnuisine kehuineen aivan pihalla yrittäessään ymmärtää hänen villejä sanankäänteitään.
 
– Merimies Nikon münchausenilaisittain tsunamiksi paisuva valhevyöry, Simeonin apokalyptinen kuuretki saatanan siivellä ja Olviretken juoppohullujen katkaisuhoito kaukaisella planeetalla ovat edustavia esimerkkejä Nurmijärven kraatarinpojan pitelemättömästä, pelottomasta mielikuvituksesta,
joka repeytyy väkivaltaisesti vapaaksi aikakauden kirjallisista ohjelmista, Hurme kirjoittaa.
 
Viime kädessä patavanhoillinen kriitikko August Ahlqvist oli aikalaisista ainoa, joka kierteisesti ja kielteisesti sisäisti Kiven merkityksen. Kriitikon raivokas voimankäyttö kertoo, että hän ymmärsi Aleksis Kiven vaarallisuuden.
Ahlqvistin murska-arviot eivät kirjailijaa kuitenkaan suuremmin hetkauttaneet. Se sen sijaan hetkautti, että ystävät ja tukijat eivät nousseet puolustamaan häntä. He todennäköisesti pelkäsivät vaikutusvaltaisen kirjallisuusvaikuttajan kostoa. 
 
Pettymys ja hylätyksi jäämisen tunne välittyy Kiven kirjeistä, joiden pääsisällön Hurme tiivistää kolmeen teemaan: 1. voin huonosti, 2. vippaa rahaa ja 3. kirjoituksiani ei tajuta. Huono vointi ei aina merkinnyt sairautta, tai jos merkitsikin, vaivan syy oli usein johdettavissa rahan vippaamiseen
eli taloudelliseen ahdinkoon.
 
Kirjeiden perusteella se, miten kirjailija koki terveytensä, näytti aina psykosomaattisesti liittyneen ympäristön tapahtumiin. Aika-ajoin hänen oli vain vaikeaa kestää jokapäiväisen elämän rasituksia ja ehkä jopa elämää itseään. Siksi hänen käyttämänsä sairauden ja terveyden käsitteet jäävät
myöhempien aikojen lukijalle epäselviksi. Ne saattoivat kummuta vain aikansa yleisestä puhetavasta sekä heijastaa Kiven jatkuvan tuntuista huolta omasta terveydentilastaan.
 
Sama pätee tuon ajan lääketieteellisiin ”totuuksiin”, jotka leimaavat Kiveä koskevia myöhempiä tutkimuksia. Noin 150 vuotta vanhoja diagnooseja ei ole suuremmin kyseenalaistettu. 
 
Lapinlahden sairaalassa Kiven sairaudeksi määriteltiin lopulta Melancholia chronica, pitkäkestoinen masennus. Kirjeiden perusteella on selvää, että hänellä oli ahdistuksen ja toivottomuuden hetkiä. Osa niistä saattoi johtua ns. luomisen tuskasta. Sairastuminen oli Kivelle lamauttava
kokemus, sillä se tarkoitti kirjoituskyvyn ja luovuuden menetystä.
 
Nyt ei auta pelko eikä vapistus -teoksen kirjoittajien mielestä kansalliskirjailija ei kuitenkaan kärsinyt syvästä masennuksesta. Sen määritelmäkin askarruttaa. Melankolia voi yhtä lailla viitata rikkaaseen, pohtivaan ja synkkäsävyiseen mielikuvitukseen.
 
Runossa Ikävyys (1866) Kivi välittää tyhjyydestä ja masennuksesta vavahduttavan syvän kuvan: ”Mi ikävyys / mi hämäryys sieluni ympär / kuin syksyiltanen autiol maal? / Turha vaiva täällä, / turha ompi taistelo / ja kaikkisuus mailman, turha!”
 
Professori Jukka Aaltosen mielestä runoa ei pidä yksiselitteisesti tulkita kirjoittajan oman hauraan mielen kuvaukseksi. Hänen mukaansa Kivi on masennuksen kuvauksessa mitä tervein ja luovin. 
 
– Jos hän olisi ollut niin masentunut kuin runon kuvaus masennuksesta on, hän ei olisi pystynyt kirjoittamaan tätä runoa. Se mikä näyttää heikkoudelta, voi tarkemmin pohdittuna osoittautua vahvuudeksi.
 

Päivän lehti

24.10.2020

Fingerpori

comic