Uutiset

Kodittoman sydän lyö Hattulan yölle

Täällä kaukana Hattulan korvessa, täällä huutavi korppi ja huuhkaja…

Veikko Saarinen lausuu vuosikymmeniä sitten ulkoa oppimaansa runoa laavun liepeillä Hattulan korvessa. Laavussa asuu hänen lapsuudenystävänsä Jussi Lund, mutta hän yöpyy siellä joskus itsekin.

Puuseinästä puuttuu lautoja, mutta se ei haittaa asujaa. Sisältä löytyy lehtiä, ruokaa ja radiokin. Paistinpannu ja kattila ovat muistoja asunnosta, jossa Lund ennen asui. Nyt niiden paikka on laavun katolla.

– Patjoja on vain yksi. Me aina tapellaan siitä, kumpi nukkuu patjalla ja kumpi puulattialla, Saarinen vitsailee.

Kumpikin miehistä on ollut ilman asuntoa jo muutamia vuosia. Kunnan lupaama talo asunnottomia varten on vielä rakentamatta, vaikka se miesten mukaan piti tulla jo kaksi vuotta sitten.

– Nyt me ei tiedetä, mikä on tilanne. Kunnan toimistossa me ei käydä, tullaan toimeen omillaan, Lund sanoo.

Hän nukkuu kesäyönsä useimmiten laavulla, Saarinen vaihtelee yöpaikkaansa enemmän. Edellisen yön hän nukkui äitinsä luona, sitä edellisen kaverinsa kodin pihalla pakettiautossa. He arvioivat, että Hattulassa on noin kymmenkunta heidänkaltaistaan asunnottomana elävää.

– Monet asunnottomat kiertävät kämpästä kämppään, mutta Jussi on ainut, joka on kokonaan ilman asuntoa. En mä aina tiedä, missä se on silloin, kun me ei nähdä, Saarinen kertoo.

Aamupala Lepikon torpalla

Se on Hattulan yö, jolle syömmeni lyö, olin taivaan ja maan ihan unhoittaa…

Hattulan yö voi miehillä vaihtua aamuksi myös lepikossa Parolan keskustan R-kioskin takana, jossa miehet syövät toisinaan aamupalaansa, ja jonka Saarinen esittelee Lepikon torppana.

Samassa paikassa käy heidän lisäkseen muitakin laitapuolenkulkijoita, vaikka torppaa ei lepikosta löydykään. Vain muutama puinen istuinalusta, roskia, pahvimäyräkoiran kuoria ja haalistunut kalastajanhattu.

Maassa lojuu myös patjalta näyttävä kaistale, jossa ei ole enää paljonkaan patjaa jäljellä.

– Kyllä me täälläkin joskus nukutaan. Petivehkeet on menny vähän huonoiksi. Ne on viimevuotisia, Saarinen sanoo.

R-kioskin kulmalla Lund ajaa partansa ja lataa kännykkänsä lastauslaiturilla olevan tolpan pistokkeessa. Saarisen parranajopaikka on äidin asunnossa Parolan keskustassa.

Äitimuorin huoli

Täällä ämmätkin neuvovat tyttäriään, älä kulje sen miehen vierellä…

Äitinsä kanssa Saarinen on hyvissä väleissä, ja sanoo olevansa äidin luona yötä, jos sattuu olemaan viisi päivää selvinpäin. Muuten Hilkka Saarinen ei tiedä, missä poika öitään viettää.

– Tuolla se on, luonnonhelmassa. Mutta joskus täälläkin, talvella aina välillä. Yöllä se tulla koluaa. Nyt Veksillä on taas avain asuntoon, pahimpina aikoina sekin piti ottaa siltä pois.

Hän kertoo Veikon menettäneen asuntonsa nelisen vuotta sitten vuokrarästien takia, kun elämä alkoi mennä liian lujaa.

– Ei Veksillä ollut vaikea lapsuus, se oli isän lellipoika. Koulukotiin se joutui, vaikka ei olisi tarvinnutkaan, ja se ei ollut hyvää aikaa. Maalari sen pitäisi nyt olla, mutta ei noin alkoholisoituneena voi töitä tehdä.

Saarinen on tehnyt kesäisin myös romuhommia ympäri Suomen. Jussi Lund on toiminut 20 vuotta peltiseppänä ja käynyt töissä Ruotsissakin.

Miehet saavat kumpikin työkyvyttömyyseläkettä 500 euroa kuussa. Suurin osa siitä menee Saarisen mukaan velkojen maksuun. Jos rahaa joskus jää, Saarinen ostaa kirjoja. Parhaillaan hän lukee kirjaa Lauri Törnistä. Lund osti ylimääräisillä rahoilla viimeksi villasukat. Lisätienestiä hän saa joskus myymällä poimimiaan marjoja.

Jussi Lund on Hilkka Saariselle tuttu, mutta sisällä asunnossa hän käy harvoin. Saarisen mukana kulkee usein äidiltä ruokapussi Jussille ja muillekin, vaikka murehtimistaan äitimuori ei myönnäkään.

– Jos ei vanha äijä pidä huolta itsestään, niin saa olla pitämättä.

– On sulla huoli kumminkin. Muori kutoo sukkiakin puolelle Parolaa. Se on hyvä akka. Jaksan kuunnella sen höpötyksiä, Saarinen sanoo.

Äidilleen Saarinen puhui paljon läheisen kaverinsa kuolemasta.

– Sanoin Veksille, että moni teistä kuolee ensi vuoden aikana. Semmosta se on nii.

Yksi asunto autossa

Se on juoppo ja renttu, ja kuka ties muuta, maine se siitä vain pilaantuu…

Sekä Lund että Saarinen ovat olleet naimisissa useitakin kertoja, mutta alkoholi on rikkonut avioliitot.

– Kaksi juoppoa ei sovi yhteen, Lund toteaa.

Turussa asuvan tyttärensä kanssa hän soittelee silloin tällöin, ja siellä asuu myös hänen ainut lapsenlapsensa. Pahasti dementoitunut äiti asuu palvelutalossa Ylivieskassa.

– Ei kannata matkustaa niin kauaksi sitä kattomaan, kun ei se muista mua edes silloin, kun soitan.

Veikko Saarisen lapsuusmaisemat Hattulan Pekolassa ovat hänelle rakkaita. Parin kilometrin päässä lapsuudenkodistaan hän viettää öitään koulukaverinsa kotipihalla vanhassa pakettiautossa. Siellä on Saarista varten peitto, tyyny ja radiokin. Vastapäisen talon Leppäsen Antero on myös tuttu mies, jonka luona hän nukkuu usein talvella.

Kotiseudulla lapsuusmuistot ovat paljon mielessä.

– Viina taisi tulla mukaan jo silloin, kun olin koulussa. Ensimmäisen kerran maistoin 6-vuotiaana Pekolassa pöydän alla, kun kylässä ollut vieras antoi lusikalla. Sen jälkeen se on ollut menoa. Oon yrittänyt lopettaakin juomisen, mutta sen jälkeen oon vain ottanut enemmän.

Sairaalaankin Saarista on viety hoitoon, mutta siellä hän ei pysty olemaan.

– Oon karannut monta kertaa. Siellä on paljon vieraita ihmisiä, enkä pystynyt nukkumaan samassa huoneessa toisen kanssa.

– Jussin kanssa voin olla. Me ollaan oltu ystäviä kakarasta asti, vaikka välillä meni vuosia, ettei nähty ollenkaan.

Laavulla huutavi huuhkaja

Mutta missä Vanajan laineet ne liplattaa, siel rannal on tyyntä ja rauhaisaa…

Tyyneksi ja rauhaisaksi paikaksi miehet kokevat laavun, joka on molemmille tärkeä paikka. Siellä ei ole ketään häiritsemässä. Luonnossa voi puhua tai olla hiljaa puhumatta.

– Paljon tekisin elämässäni toisin, melkein kaiken. Värikästä elämä on ollut. Mutta ei tässä enää mitään voi tehdä. Tää on menoa, Saarinen sanoo.

Lund miettii kysymystä pitkään.

– En tiedä, mitä muuttaisin, jos saisin elää elämäni uudestaan.

– Oon tyytyväinen elämääni. Tykkään luonnosta, ja tykkään olla laavulla. Keväällä kuului lintujen laulua, ja nyt huuhkaja.

Huuhkajan huudosta kertoo Hattulan korven runokin, jonka tunnelma saa Saarisen kyyneliin. Säkeitä hän toistelee hiljaa Hattulan korvelle laavulla istuessaan, Jussin kuunnellessa vierellä:

Sulomättääni suo, siihen vuoteeni luo, olin taivaan ja maan ihan unhoittaa.