Uutiset

Koko Koivumäki soi

Kapea soratie johtaa vehreään pihaan. Tietä reunustavat koivut ovat jo saaneet päälleen hennon lehtipeitteen, pihan vanhat omenapuut nukkuvat vielä.

Pihaan saapuja ohittaa valtavan, vanhan navettarakennuksen. Keskellä pihaa kohoaa kaksikerroksinen, punainen omakotitalo.
Syvällä Rengon takamailla sijaitseva Koivumäen entinen maatila on idyllisyydessään hurmaava.

Nykyisin Koivumäkeä asuttaa tilallisten sijaan varsinainen pelimanniperhe, Päivi Kuusisto ja Lauri Keskinen, sekä heidän lapsensa Kuisma ja Kanerva.

Perhe osti tilan lähes kahdeksan vuotta sitten. Kumpikin vanhemmista on kotoisin kaupungista, Kuusisto Vantaalta ja Keskinen Tampereelta.

Kaipuu maaseudun rauhaan kypsyi pariskunnan mielissä vähitellen.

– Asuimme aikoinaan Jyväskylän keskustassa, vilkkaan kadun varrella. Riuduimme siellä puolitoista vuotta ja sen jälkeen korvatkin kaipasivat jo lepoa, Kuusisto kertoilee asetellessaan tuvan pöytään vastaleivottua raparperipiirakkaa.
Piirakan raparperi on peräisin omasta pihasta. Sama piha tarjoaa valkosipulia, omenoita, tyrnimarjoja, yrttejä, mansikoita ja jonkin verran luumujakin.

Vaikka pariskunta vaikuttaakin todellisilta ekoihmisiltä vanhoine omakotitaloineen ja yrttimaineen, he eivät missään nimessä halua olla kuin jonkin pilapiirroksen hahmoja.

– Vielä puuttuisi, että asuisimme vanhassa kansakoulussa ja pihassa laiduntaisi pari lammasta, Kuusisto nauraa.

– Kyllä me pidämme luonnon rauhasta, mutta emme halua olla mitään ekokliseitä, hän jatkaa.

Uravalinta ei kaduta

Keskinen ja Kuusisto muuttivat Renkoon, kun Keskinen sai töitä Hämeenlinnasta. Ensin pari asui Rengon kirkonkylässä, mutta kun lapset syntyivät, rivitalokaksio alkoi käydä pieneksi.

– Aloimme etsiä maalaispaikkaa, johon muuttaa ja sitten löysimme lehti-ilmoituksen perusteella tämän, Kuusisto kertoo.

Pariskunta tapasi toisensa aloitettuaan kansanperinteen ja -musiikin opinnot Tampereen yliopistossa vuonna 1983. Nykyisin oppiaine tunnetaan etnomusikologian nimellä.

– Aloitimme opiskelut yhtä aikaa ja aloimme melkein heti seurustellakin. Jotenkin vain ajauduimme yhteen, Kuusisto hymyilee ja vilkaisee Keskistä.

Molemmat ovat omien sanojensa mukaan aina olleet musikaalisia ihmisiä ja työn hankkiminen musiikin parista tuntui luonnolliselta jatkolta iässä, jolloin ei ole ihan varma, mitä elämältään haluaa.

Nykyisin kumpikin tekee enimmäkseen opetustöitä ja soittokeikkoja. Keskinen kertoo, että etenkin opetustöitä on tarjolla todella hyvin. Uravalinta ei ole kaduttanut hetkeäkään.

– Tässä ei tarvitse ainakaan istua toimistossa yhdeksästä viiteen, Keskinen hymyilee.

– Jollain tavalla arastelen vieläkin sanoa, että olen muusikko, mutta sehän minä kai loppujen lopuksi olen, Kuusisto sanoo.

Mandoliinin ja haitarin avioliitto

Pariskunnalla on tällä hetkellä monta aktiivista musiikkikokoonpanoa, niin töiden puolesta kuin vapaa-aikanakin.
Kuusisto vetää Rengossa Vanajaveden opiston lauluyhtyettä Toisen luokan laulajat ja Keskinen Turengissa Vanajaveden pelimannit -nimistä orkesteria.

Vapaa-ajalla Keskinen soittaa irlantilaismusiikkia esittävässä Blueberry Porridge -yhtyeessä.

Pariskunnalla on myös yhteinen kokoonpano, Teetä kahdelle -niminen duo.

Sen lisäksi he muodostavat kahden muun soittajan kanssa Parahulta-nimisen yhtyeen.

Parahulta on parin ensisijainen kokoonpano, jonka kanssa he yrittävät keikkailla mahdollisimman paljon.

– Parahulta soittaa uutta musiikkia, joka pohjautuu perinteiseen kansanmusiikkiin. Voisikohan sitä kutsua nykykansanmusiikiksi, Keskinen pohtii.

Keskinen soittaa kaikissa yhtyeissä mandoliinia tai oktaavimandoliinia ja Kuusisto kaksirivistä haitaria.

– Keväällä Padasjoen pelimannipäivillä joku mies tuli kysymään meiltä esityksen jälkeen, että olivatko mandoliini ja haitari kenties aviossa, kun kumpikin yritti sanoa viimeisen sanan, Kuusisto nauraa.

Soitto käy parilta kuin he olisivat syntyneet soittimiensa kanssa. Toinen aloittaa jonkin kappaleen ja toinen hyppää lennosta mukaan. Sanoja ei tarvita.

Viime aikoina myös lapset ja ovat innostuneet soittamisesta.
Kanerva, 9, on jo muutaman kuukauden ajan soittanut kitaraa ja Kuisma, 10, tutustuu musiikin maailmaan irlantilaisperäisen bodhrán-rummun kanssa.

Kenties lavalla nähdään joskus koko perhe soittamassa yhtä aikaa?

– Katsotaan nyt, Kuusisto toppuuttelee ja vilkaisee lapsiaan hymyillen.

Koko perheen harrastus

Koivumäen talon olohuone kertoo omaa kieltään perheen musiikkiharrastuksesta.

Yhdellä seinällä roikkuu shamaanirumpu ja toisella bodhrán-rumpu. Nurkassa on valtava kasa kitarakoteloita.Yksi sisältää oikean kitaran, mutta muista paljastuu erikokoisia mandoliineja.

Yhden seinän valtaa harmooni. Lattialla olevasta kotelosta löytyy kaksirivinen haitari.

Eivätkä perheen soittimet vielä siihen lopu. Pöydällä olevasta korista löytyy erilaisia puhaltimia: yksi torvi, joka on tehty lehmänsarvesta ja toinen pukinsarvesta, sekä puusta tehty pilli.

Osa on Keskisen itse tekemiä, kuten myös seinällä olevat rummut ja näytille tuotava jouhikko.

– Ei näitä ole täsmälleen museomallin mukaisesti rakennettu, mutta kaikki käytetyt materiaalit ovat kyllä jotain, mikä kasvaa navetassa tai navetan takana, Keskinen kertoo.

Kansanperinteen ja -musiikin opintoihin Tampereella kuului jonkin verran soitinten rakennusta, mutta Keskinen on käynyt alan kursseja myös omin päin.

Myös Kuusisto on rakentanut jonkin verran soittimia: yhden kanteleen ja lehmänsarvitorvia. Touhusta ei jäänyt hänelle kuitenkaan kovin hyviä muistoja.

– Ikäni muistan sen hajun, mikä tuli siitä, kun lehmänsarvia keitettiin ja sen jälkeen se sisusta pamautettiin ulos. Se oli aivan hirveä löyhkä, Kuusisto muistelee.

Hiljaisuus ja tila viehättävät

Kaupungin melskeen ja ahtauden jälkeen maaseudun rauha tuntuu Kuusistosta ja Keskisestä edelleen hienolta.

– Ei tämä välttämättä meidän asuinpaikkamme koko loppuelämän ajan ole. Jos tulee sellainen tilanne, että pitäisi asua kaupungissa, kyllä sekin käy, sanoo Kuusisto.

Tällä hetkellä perhe vaikuttaa täydellisen tyytyväiseltä asuinpaikkaansa, vaikka vesiputket jäätyvätkin joskus talvisin ja välimatkat ovat pitkiä.

– Maalla asumisessa on tietysti se puoli, että täältä pitää aina konkreettisesti lähteä. Menoja tarvitsee suunnitella paljon enemmän kuin kaupungissa, Keskinen sanoo.

– Mutta eihän tässä nyt niin peräkylillä asuta. Hämeenlinnaan on kolmekymmentä kilometriä ja Helsinkiinkin reilu sata, Kuusisto jatkaa.

Maaseudun hyvät puolet päihittävät perheen mielestä huonot puolet mennen tullen. Eivätkä lapsetkaan kaipaa kaupunkiin, ainakaan vielä.

– Hiljaisuus, tila ja rauhallisuus, ne meitä viehättävät maaseudussa. Täällä on tilaa temmeltää, eivätkä naapurit häiriinny, vaikka soittaisimme kuinka paljon, Kuusisto hymyilee keskellä valtavankokoista pihaa.

Perhe tuokin soittimet ulos ja antaa näytteen taidoistaan talon portailla. Pelimannimusiikki sopii alkukesän suomalaisen luonnon keskelle kuin nenä päähän.

Musisoiva perhe vanhan maalaistalon portailla luo epätodellisen vaikutelman – kuin olisi keskellä vanhaa Suomi-filmiä. Paitsi että edessä avautuva näkymä on paljon värikkäämpi.

Soittimet viedään muutaman kappaleen jälkeen sisään suojaan mahdolliselta sateelta. Kuusisto suuntaa itämaisen tanssin harjoituksiin ja Keskinen lähtee viemään lapsia naapurikoulun satavuotisjuhliin.

Koivumäen tila jää jatkamaan rauhallista eloaan.