Uutiset

Kolumni: Ilmastopuolue on ainakin hetken kuuminta hottia

Kohtalonkysymys, elämän tulevaisuus ja lastemme kohtalo. Näin suuria ilmauksia on tällä viikolla viljelty enemmän kuin aikoihin. Syynä draamaan on tietysti IPCC:n ilmastoraportti.

Julkisten esiintymistensä perusteella yksi huolestuneista oli ympäristöministeri Kimmo Tiilikainen (kesk.). Lohdutukseksi voi sanoa, ettei ministeri ole yksin. Myös moni muu tämänhetkiseen ykkösketjuun kuuluva poliitikko yllättyi, hämmentyi tai järkyttyi.

Se on yllättävää, hämmentävää ja järkyttävää.

Sisäministeri Kai Mykkänen (kok.) haluaa Tiilikaisen kanssa ilmastovaalit. Petteri Orpo (kok.) haluaa seuraavaan hallitukseen ilmastoministerin. Pääministeri Juha Sipilä (kesk.) kutsuu kaikki eduskuntapuolueet pohtimaan yhtenäistä ilmastopolitiikkaa.

Hyvät herrat: missä kaapissa te olette lymynneet? Oliko maailma muka paremmalla tolalla kolme–neljä vuotta sitten? Mikä esti ilmastoministerin pestin jo istuvan hallituksen neuvotteluissa? Tarvittiinko IPCC kertomaan, että ilmastovaalit olisi pitänyt käydä jo monta vaalikautta sitten?

Niinpä. Kevään vaalit tekivät ilmastosta kuuminta hottia. Ruotsissa jäätiin kohutta, sillä vaalit menivät jo.

Meillä oppositio ehti ensin, ja ilmastovaaleja huudettiin vihreistä vasemmistoon reilusti ennen hälypäivää. Hallitus joutui iskemään takaisin. Jotkut reagoivat hätäpäissään, kun kävi ilmi, millaisen metelin media ja suuri yleisö ilmastoraportista nostivat – syystäkin. Jos olisi jättänyt tarttumatta täkyyn, olisi jäänyt jalkoihin jo lämmittelykierroksilla.

Ja miten kävi? Yhtäkkiä meillä on pelkkiä ilmastopuolueita ihan samoin kuin joidenkin muiden vaalien alla kaikki ovat työväen-, yrittäjä- tai vaikka perhepuolueita. Mikä nyt milloinkin on sitä hottia.

Rehellisyyden nimissä on sanottava, että hallituskoalitiosta riippumatta puheet olisivat terävöityneet nyt, kun aiheesta tuli supermediaseksikäs.

Harmi vain, että trendit tuppaavat hiipumaan, ilmastokatastrofin uhka ei.

Joulun jälkeen muistetaan, ettei tulevilla sukupolvilla tai Afrikan köyhillä ole äänioikeutta eduskuntavaaleissa.

Silloin nähdään, kuinka moni puolue tai edes yksittäinen ehdokas uskaltaa nostaa pöydälle varsinaisen kissan. Päättäjillä on nimittäin ensi vuosikymmenellä edessä sama tilanne kuin rivisuomalaisellakin: päästökuuri ei sittenkään ole vain pieniä tekoja ja mahtavia bisnesmahdollisuuksia.

Arki on karumpi. Tarvitaan inhottavia, kansaa ja sidosryhmiä kiukuttavia päätöksiä, jotka pakottavat muuttamaan totuttua elämää ja joista vaalikauden aikana kiittää vain kourallinen ympäristökriisejä ja lastensa parasta ihan oikeasti ymmärtäviä äänestäjiä.

Lasse Laatusta mukaillen: suuret puheet maailman kohtalosta voivat lopulta kutistua kirpun nylkemiseksi.