Kolumnit Uutiset

Köyhät lapset keskuudessamme

Äidin tippaleivillä ja vasemmiston vappumarsseilla oli sama tavoite: köyhyyden karkottaminen. Äitimuori yritti edes hetkeksi tuoda luksusta seitsenlapsisen perheen aineellisesti niukkaan arkeen.

Köyhä lapsuus kirpaisi aina juhlapyhien aikaan. Toimeentulevampien kersoilla joulu kävi pattereilla. Meillä sisarusparvi odotti hyväntekeväisyyslaatikkoa omenoineen, villasukkineen.

Juhannuksena ei kiiruhdettu mökille. Paitsi kun joskus naapurin kuplavolkkarin takapenkille sattui mahtumaan se kuudeskin kyydittävä.

Ei se silti ankeutta ollut. Ei koettu tunneköyhyyttä, eikä satunnaisista toilailuista huolimatta järjenköyhyyttäkään. Yhteisöllisyys kantoi. Elämää oli ympärillä paljon ja sekin kantoi.

Lapsi on niin sopeutuvainen otus, ettei hän tule edes huomanneeksi puutetta, ellei joku ulkopuolinen sitä osoita. Vihapuhetta ei varhaisella 1970-luvulla tunnettu, mutta pihapuhetta piisasi, tahattomiakin tölväisyjä ja töksäyttelyjä.

Jatkuva oman olemisen ja perheen peilaaminen ikätoverien tilanteeseen on lapselle väistämätöntä. Tästä suhteellisesta köyhyydestä puhutaan yhä enemmän myös nyt. Hyvä kun puhutaan.

Aineellisen hyvinvoinnin heikkeneminen vaikuttaa vääjäämättä myös lasten henkiseen hyvinvointiin – jos tavoiteltavan elämän malli muovataan materiasta. Tätä muistettiin keriä laajemmin auki edellisen kerran 1990-luvun alussa, ison pahan laman jälkihuuruissa.

Ihan viime päivinä on lasten kokema köyhyys nostettu esiin tutkimuksissa, Pelastakaa lapset ry:n raportissa ja lapsiasiavaltuutetun vuosikirjassa.

Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen ylijohtaja Juhana Vartiainen ruoski demareita menneisyyteen jämähtämisestä, mutta mielenkiintoisempaa oli, kuinka hänkin nosti framille lapset. (HS 26.4.)

“Hyvinvointivaltion on pidettävä huolta lapsista. Hyvinvointivaltion tehtävä on valmentaa lapset pärjäämään kapitalistisilla työmarkkinoilla. On pidettävä kiinni julkisesta peruskoulusta.” Ei Vartiainen siis ole kovin kauas SDP:tä karkuun päässyt.

Turun ja Helsingin yliopiston tutkijat selvittivät ensimmäisen kerran lasten omia näkemyksiä köyhyydestä. Vanhat vaatteet ja vääränmallinen kännykkä viskaavat ulos piireistä. Jostain nekin suhtautumismallit on opittu…

Tutkimuksen julkaisun jälkikommenteissa kyseltiin, onko jako “meihin” ja “heihin” jo niin pitkällä. Ei se ole jo. Se on taas.

Mistä me puhumme, kun puhumme köyhyydestä? Sekin on tutkittu, että nykyperheissä lapset tekevät kymmenesosan kulutuspäätöksistä. Etenkin lasten asemasta puhuttaessa pitääkin tehdä aina selväksi, puhutaanko “vain” kulutusköyhyydestä vai todellisesta osattomuudesta. Muuten sille hälyttävimmän laatuiselle huono-osaisuudelle ei varmasti osata tehdä mitään.

Köyhyydestä on onneksi taas tullut hyväksytty tutkimusongelma. Ehkä on lottovoitto syntyä Suomeen, mutta turhan monen kupongissa on hädintuskin kolme ja lisänumero.