Uutiset

Köyhyys aina vaan vieraanamme

Kello lähestyy kuuttatoista ja Katumantie 25:n kulmalle muodostuu tusinan hengen pituinen jono. Miehet rupattelevat niitä näitä, kunnes joku huutaa: kello on neljä!
Ovi avataan, ja sokkeloiset tilat imaisevat hetkessä väen sisään ja melkein yhtä nopeasti sieltä suunnataan kantamusten kanssa ulos.

– Käyn täällä säännöllisesti, samoin Adventtikirkon ruokajakelussa. Olen käynyt jo kolme, neljä vuotta. Ruokakassista riittää pitkäksi aikaa, sillä ihminen oppii tulemaan toimeen niin vähällä. Rahaa on noin 600 euroa kuussa. Enempää en voi saada, kun en lottoa, naureskelee Kalle Nokkonen.

Shier kuittaa ruokakassinsa vapaaseurakunnan Katuman jakelupisteessä.

YK ja Maailmanpankki määrittelevät köyhäksi ihmisen, jonka tulot jäävät alle dollariin päivässä.

EU:n määritelmässä köyhän tulot suhteutetaan kansalliseen mediaanituloon, mikä Suomen tapauksessa tarkoittaa yksin asuvan henkilön kohdalla noin 750 euroa kuussa.

– Viitisen prosenttia väestöstämme täyttää kunnolla tiukimmatkin köyhyyden kriteerit, sanoo Turun yliopiston sosiaalipolitiikan professori Veli-Matti Ritakallio.

Laman aattona, vuonna 1990 köyhiksi luokiteltiin 128 000 suomalaista, tämän päivän luku lähentelee 300 000:ta.

Työvoimatoimiston palvelukeskuksen johtajalla Risto Jokisella ei ole vastausta kysymykseen, mikä on hämeenlinnalaisten köyhien tämän päivän pääluku, mutta vilkaisu tilastoihin ei kerro ainakaan myönteisestä kehityksestä.

– Viime vuonna ehkäisevään toimeentulotukea myönnettiin alle 150 ruokakunnalle, tänä vuonna myönnetty jo hieman alle 300:lle. Minusta se on yksi esimerkki siitä, että ihmiset ovat köyhtyneet, sanoo Jokinen.

Ehkäisevää toimeentulotukea annetaan tilanteessa, jossa normien mukaiset tuet eivät yksinkertaisesti riitä. Yleisin tällainen tilanne on maksamatta jääneet vuokrat.

Alkurysäyksen jälkeen osa väestä istuu kahville. Eila Koski on hakenut Vapaaseurakunnan jakelusta ruokakassin muutaman kerran aikaisemmin. Säännöllisesti hän käy Sininauhan tiloissa Kauratiellä, sillä sieltä saa joka toinen viikko 50 sentillä leipäkassin.
– Leivät laitan pakkaseen.
Koski saa työttömyyskorvausta 470 euroa, minkä lisäksi kaksi kotona asuvaa poikaa saavat lapsilisät ja elatusmaksut.
– Pojista toinen on ammattikoulussa ja hänelle täytyy ostaa oppikirjoja. Muutenkin lapset vaativat nykyään aika paljon, pelejä ja muuta. Ruokaan ei mene paljon rahaa, kun tekee itse. Yleensä jauhelihaa ja makaronia.

Ilmaista ruuanjakelua ja EU:n ruokakasseja nostetaan satunnaisin väliajoin uutisotsikoihin, mutta jakelua pyörittäville ja kasseja noutaville toiminta on vuodesta toiseen yhtä harmaata arkea kuin pussukoiden sisältö jauhoineen ja ryyneineen.

Hämeenlinnassa jakelua hoitavat muutamat hengelliset tahot, Sininauha ja Työttömien yhdistys. Soittokierros jakelijoille kertoo, ettei näkkileivän tarpeessa oli tapahtunut radikaaleja muutoksia viime vuosina. Pientä nälän kasvua on havaittu paikoitellen.

– Kesätauon jälkeen lähti 146 pussia, kun meidän vakio on 80-100 pussia kahden viikon välein, sanoo Hämeenlinnan Vapaaseurakunnan pastori Arto Kortemaa.

Sininauha jakoi viime vuonna 15 000 kassia ruokaa.

– Todellista tarvetta on vaikea määritellä. Jatkuvasti tulee uusia ihmisiä, jotka kysyvät, saako tulla käymään. Monet yksinhuoltajaäidit tulevat itku silmässä kertomaan, että tämä on heille ihan elinehto, kertoo yhdistyksen toiminnanjohtaja Aake Huurresalo.

Teuvo Varis on hakenut ruokaa sekä Vapaaseurakunnalta että Sininauhalta vuosien ajan.
– Kassissa on maitojauhetta, joten maitoa ei tarvitse ostaa. Melkein joka aamu syön kaurapuuroa ja ryyniä on riittänyt. Kyllähän työeläke minulle riittää, mutta tuppaan auttamaan muita, ennen kaikkea kummipojan äitiä. Pidemmät matkat ovat jääneet tekemättä, mutta näen sen niin, että tämä on minun osani.

Viime vuosien tutkimuksissa Suomesta on löydetty uusia köyhiä tai ainakin selkeän köyhyysriskin varjossa eläviä ihmisiä. Heitä ovat opiskelijat, yksinhuoltajat, matalapalkka-aloilla työskentelevät työssäkäyvät ja pätkätyöläiset. Luonnehdinnat sopivat usein yhteen ja samaan henkilöön. Ilmiö on tuttu Hämeenlinna-Vanajan seurakunnan diakoniasihteerille Airi Raitarannalle.

– Kyllä. Tuntuu kohtuuttomalta, että monet esimerkiksi naisvaltaisilla aloilla tekevät raskasta työtä, mutta siitä saatu raha ei riitä elämiseen.

Erityisen huolissaan Raitaranta on nuorten velkaantumisesta. Luottotiedot saattavat mennä yhdestä maksamattomasta kännykkälaskusta, mutta nopealla asioihin puuttumisella pahempi velkakierre on estettävissä.

– Nuoria ei pidä pelastaa maksamalla heidän laskunsa, vaan opettamalla konkreettisesti, miten käytettävissä olevalla rahalla eletään, sanoo Raitaranta.

Diakoniakeskus ei jaa ruokaa, mutta neuvoo ja käyttää noin 30 000 euroa vuodessa ostolupiin ja laskujen maksamiseen. Vuonna 2003 keskus antoi kertaluonteista talousapua 520:lle hämeenlinnalaiselle, viime vuonna 670:lle.

Keskukseen tulee päivittäin epätoivoisia ihmisiä laskut kourassa.

– Avaamme avaamattomat laskut ja kyselemme myös pimeät velat, vipit ja kulutusluotot. Sosiaalitoimistossa ei Elloksen ja Hobby Hallin laskuja hyväksytä, mutta me selvitämme ihmisen koko elämäntilanteen.

Raitarannan mukaan apua tarvitsevien määrä ei ole lisääntynyt paljon, mutta elämäntilanteiden kinkkisyys on.

– Ihmisten tilanteet vaikeutuvat koko ajan ja epätoivon syventyminen näkyy jo yli sukupolven menevässä köyhyydessä, sanoo Raitaranta.

Eila Koski ei usko, että hallituksen köyhyyspaketti parantaa hänen elintasoaa. Seitsemän prosentin omavastuun poistaminen asumismenoista on kuitenkin oikean suuntainen toimenpide. – Onhan se parempi kuin ei mitään.

Eila Koski ei usko, että hänen taloudellinen tilanteensa tulee lähiaikoina kohentumaan. 48-vuotiaana työllistyminen on vaikeaa, ja hän tietää kokemuksesta, että nykyisillä tulonsiirtojärjestelmillä työpaikka ei elintasoa välttämättä edes nosta.
– Olin vuoden kodinhoitajana ja tulotasoni laski yhdistelmätukien takia. Tästä loukusta ei pääse ikinä nousemaan.
Vähävaraisuuden takia Koski on joutunut luopumaan muun muassa kahdesta mieluisasta asiasta, teatterikäynneistä ja matkailusta.
– Passini on vanhentunut eikä minulla ole rahaa hankkia edes uutta passia, laivamatkoista puhumattakaan.

Sekä viranomaiset että avustusjärjestöt pitävät yhtenä tärkeimpänä tehtävään neuvoa mistä apua arjen hätiin voi hakea, ja tietoa jaetaan yli sektorirajojen. Kelan vakuutuspiirin johtaja Seppo Viljamaa uskoo, että tukimuodot tunnetaankin hyvin.

– Yksinasuvilta, vanhemmilta ihmisiltä saattaa mahdollisesti jäädä hoitotuki hakematta, mutta kaiken kaikkiaan tukia osataan kysyä.

Sosiaalitoimen Jokinen tietää kokemuksesta, ettei oikeus tukeen välttämättä taivu hakemukseksi. Joillekin omillaan toimeen tuleminen on periaate, jotkut kokevat avunhakutilanteen nöyryyttäväksi.

– Tässä on selvä sukupolvien välinen ero. Nuorempi sukupolvi on tiedostanut paremmin, ettei se ole yksin ongelmineen, ja että järjestelmä on luotu avun saamista varten, sanoo Jokinen.

Puolessa tunnissa kovin vilske Vapaaseurakunnan ruokajakelussa rauhoittuu. Osa väestä jää juttelemaan, ja kassien kuittaamista hoitaneet vapaaehtoistyöntekijät Matti Virtanen ja Kari Valkama ehtivät istahtamaan ja kyselemään tuttujen naamojen kuulumisia.
– Huippuvuosi oli 2003. Silloin liikutimme 38 000 kiloa ruokaa. Mutta silloin jaoimme kasseja kerran viikossa. Nyt meitä hillitsee tilanahtaus, kertoo Virtanen.

Teuvo Varis on polkenut Jukolasta Katumalle hakemaan ruokaa. Hän pärjäilee omalla eläkkeellään. – Jukolassa näkee, että niillä joilla ei ole työeläkettä, on aika tiukkaa.

Professori Ritakallio haluaa kuitenkin muistuttaa, etteivät nuoret tai pätkätyöläiset muodosta köyhien kovaa ydintä, vaan kokonaiskuvaa hallitsevat pitkäaikaistyöttömät.

Hämeenlinnan Työttömien toiminnanohjaaja Suvi Heikkilä on kipeän tietoinen työttömien ruokakassirumbasta.

– Se on monelle osa normaalia elämää ja jatkuva häpeän tila. Kynnys lähteä ruokakerjuulle on edelleenkin Suomessa aivan liian korkea.

Eikä työttömän oloa helpota ohjeet syödä perunaa ja porkkanaa tai lähteä marjaan ja sienimetsään.

– Köyhyys on niin suhteellista. Se tuntuu valinnanmahdollisuuksien katoamisena. Työttömillä on ilmainen uimahallivuoro, mutta bussimatka Katumalta tai Jukolan takaa maksaa sen 5 euroa ja se saattaa olla kahden päivän ruokaraha, sanoo Heikkilä.

Köyhyys on myös yksilöllistä. Tuloilla, jotka riittävät yhdelle, toinen ei pääse edes alkuun.

– Köyhyyteen ei ole yhtä näkökulmaa. Se heijastuu monenlaisena huono-osaisuutena, johon liittyvät ylisukupolvinen syrjäytyminen, mielenterveyden ongelmat sekä yksinäisyyden ja tarpeettomuuden tunteet, sanoo Jokinen.

Vain muutama ruokakassi katoaa henkilöauton sisuksiin. Muovipussit lähtevät kotimatkalle jalka- ja käsivoimin. Jokunen äiti lataa paketteja lastenrattaisiin, yleisin kulkuneuvo on polkupyörä.
– Ajelen tänne Katumalle pyörällä Jukolasta. Pysyy kunto hyvänä, virnistää eläkeläinen Varis. (HäSa)