Kolumnit Uutiset

Kuka pelkää Suomen lippua?

Seurasin reilu viikko sitten rasisminvastaista Peli poikki -mielenosoitusta Yle Areenasta. Tabletti välitti livekuvaa Helsingistä, minä asettelin juhlavieraitani varten karjalanpiirakoita tarjoiluvadille ja vähän liikutuin siitä, miten monet olivat lähteneet kaduille ihmisoikeuksien puolesta.

Sitten kuvaan käveli porukka, joilla oli kookas Suomen lippu. Hätkähdin: onko kaikki hyvin, onko mukaan tunkeutunut äärioikeistolaista porukkaa? Seuraako tästä kohta kahakka? Ja perään uusi hätkähtäminen: tähänkö on tultu, että säikähdän Suomen lippua? Mistä lähtien se on ollut pelottava symboli? Millä oikeudella teen tällaisia tulkintoja?

Lippua kantavat ihmiset eivät olleet vaatimassa rajoja kiinni tai ihmisoikeuksia vain valkoihoisille. Heillä ei ollut tunnuksia, jotka olisivat liittäneet heidät rasistisiin ryhmiin. Heillä oli vain lippu – ja niin saikin olla. 

On erinomainen ajatus heiluttaa isoa Suomen lippua tilaisuudessa, jossa marssitaan oikeudenmukaisuuden ja yhdenvertaisuuden puolesta. Juuri niitä arvoja minäkin haluan, että Suomi ja sen lippu edustavat.
Suomen lipun tai leijonavaakunan tarkoitus ei ole symboloida rasismia, ihmisvihaa tai umpimielistä oman navan ympärille käpertymistä. Mutta kun niitä näkee enimmäkseen rajojen sulkemista ja valkoisen rodun ylivoimaa hehkuttavien tyyppien hihansuissa ja tatuoinneissa, merkitys alkaa muuttua.

Mikä tahansa kuvio on vain kuvio, kunnes siihen aletaan liittää merkityksiä. 

Erilaiset symbolit ovat tapa kertoa, keiden joukoissa seisoo, mitä aatetta ja arvoa kannattaa. Ne ovat viestejä muille, niiden avulla me voimme tehdä nopeita päätelmiä asioista. Punainen risti, rauhanmerkki, hakaristi, kala – tulkinnat syntyvät nopeasti.

Myös tyyli ja pukeutuminen kantavat viestejä. Oletus on, että punkkari pukeutuu toisella tavalla kuin hippi, juristi toisin kuin lastentarhanopettaja.

Joskus oletukset menevät pieleen. 

Kun olin 19-vuotias, ajoin tukkani kolmen millin siiliksi. Minulle se oli esteettinen valinta, joka korosti sekä kalloni muotoa että persoonallisuuttani. Mutta baarissa tuntematon mies tuli osoittamaan myötätuntoaan – hän tulkitsi, että sairastin syöpää ja sytostaatit olivat vieneet tukkani. Toinen mies tuli kyselemään, missä tyttöystäväni oli, ja kun esittelin poikaystäväni, hän ilmoitti suhteemme olevan kulissi.

Symbolien vakiintuminen helpottaa viestintää. Mutta kun periaatteessa hyvät ja kokonaista kansakuntaa koskevat merkitykset alkavat karata ikävälle puolelle, on tehtävä jotain. 

Suomen leijona -vaakunasta onkin jo tehty uusia taideversioita, jotka nostavat suvaitsevaisuuden ja monimuotoisuuden rohkeasti esiin. Ehkä seuraavaksi myös minun pitää nostaa Suomen lippu korkealle ja omalta osaltani olla luomassa sitä merkitystä, että sen värien alle mahdumme me kaikki.
 

paivi.haanpaa@gmail.com

Kirjoittaja on sanataideohjaaja ja kriitikko, Riihimäki