Kolumnit Uutiset

Kukonlauluun on vielä aikaa

Enää ei sitten käy päinsä, että mummu noin vaan ajaa kanasensa niitylle. Yhdenkin kanan omistajan on ilmoittauduttava paikalliselle maaseutuelinkeinoviranomaiselle, hämeenlinnalaisten Janakkalan maaseututoimistoon.

Niitty, jossa tipusia laidunnetaan, on merkittävä maatilarekisteriin peltolohkoksi. Sitä saattavat ely-keskuksen toisen asteen luonnonvara-alan koulutuksen saaneet hymyttömät tarkastajat käydä aika ajoin mittailemassa.

Mummun kananpidon kanssakin on vähän niin ja näin. EU kieltää maksamasta maataloustukia yli 65-vuotiaille. Huolet pois, jos mummu on tätä nuorempi tai keinottelee aktiivisen maaseutuelinkeinonsa nuorempien nimiin.

Kananpito ei suinkaan ole tällä hyvä. Kanojen luvusta on pidettävä kirjaa, samoin niiden lääkityksestä ja kuolemista. Kirjanpito on säilytettävä vähintään viiden vuoden ajan ja kuolleiden kanojen luetteloa kolme vuotta.

Kanan hautaamisestakin on yksityiskohtaiset määräykset, ja vain alle 20 kanan kanalan raadot voi haudata. Sitä isompien yksiöiden kanavainaat pitää lähettää polttolaitokseen. Kuolleiden munijoiden muistotilaisuuden järjestämisestä ei sentään ole ohjeistusta.

Jos mummu aikoo munankin myydä, kanalan on oltava salmonellavalvontaohjelmassa. Yhden salmonellanäytteen kustannus on noin 60 euroa. Jo sen kattamiseen pitää myydä monta tiuta munia.

Hämeenlinnan torilta lähti keskiviikkoaamuna innostunut, yli satapäinen joukko pyöräilijöitä ajamaan lähiruuan asiaa. Maakuntamatkansa varrella he tutustuvat alkutuotantoon, vakuuttuvat ja vakuuttavat hämäläisen lähiruaan ylivertaisuutta.

Ilosanoma lankeaa varmasti otolliseen maaperään, sillä kuluttajat ovat valmiiksi puolivauhkoiksi säikyteltyjä. He ovat saaneet tarpeekseen ruokaskandaaleista, joista kaikista ei selviä vain vessassa istumisella tai hallusinaatioilla. Pahimmillaan törkyruoka voi tappaa.

Lähiruualla olisi nyt tilausta, mutta vanhaan ei ole paluuta. Ihan lähellä ei ole enää mitään. Merkittävät suomalaismeijerit mahtuvat kahden käden sormiin, teurastamoille riittää vain toinen. Myllyjäkin on enää muutama eli ruoka kulkee pyörien päällä vähintään satoa kilometrejä ensin tiloilta jalostukseen, sitten tehtailta kauppojen kautta pöytiin.

Palataanpa vielä mummun kanoihin. Ihmisten mielet palavat lähiruokaan, innostus on virinnyt, mutta sen pienet oraat hyytyvät viranomaismääräysten viidakkoon. Minkä lähiruokapyöräilijät nostavat, sen Evira määräyksineen kaataa. Määräykset vain kovenevat, kun eläimet suurenevat, kotitarvesikaa ei pidetä samoilla säännöillä kuin muutamaa kanaa.

Suomalaiset ovat tunnetusti lainkuuliaista kansaa ja naapuriapuakin saa sangen pidäkkeettömästi. Jos mummo unohtaisi maaseutuelinkeinoviranomaiset tai salmonellaohjelman, avulias lähitiedottaja, juoruämmä saattaisi siitä kerkeästi sanaa viranomaisille.

Munat saa vastakin vähimmällä vaivalla kaupasta. Menee vielä hetki, ennen kuin Sairiossa herätään auringon noustessa kukonlauluun. Toki kanalassa kukko pitää olla, jotta sen elätit voivat toteuttaa lajityypillistä käyttäytymistään.