Kolumnit Uutiset

Kultahammasrannikon pelottomat

Eipä hevin uskoisi, että eletään vuotta 2013 kansainvälistyneessä, kaupungistuneessa tietoyhteiskunnassa, ja liki puolet kansasta pelkää petoja.

Nykysuomalaisella on kovin vähän aihetta pelkoon, sillä suurin osa selviää läpi pitkän elämänsä kohtaamatta koskaan ainoatakaan petoeläintä.

Loputkin metsäsuomalaisuuden rippeet ovat kadonneet, mutta on yhteiskuntakin muuttunut.

Ilmari Kiannon Punaisen viivan Korpiloukon torpan Topi Romppasella olisi ollut hiukan syyn tynkääkin petopelkoon, mutta Topi ei pelännyt. Hän kävi puukon kanssa ainoan lehmän tappaneen karhun kimppuun tunnetuin seurauksin.

Enää ei ole Topeja eikä Korpiloukkoja, niistä ovat maatalous-, alue- ja sosiaalipolitiikka, eivät suurpedot, niistäneet lopullisesti elämän liekin.

Merkillepantavaa Metsähallituksen teettämässä tutkimuksessa on, että pelko on kasvamaan päin, ja uusmaalaiset pelkäävät vähiten.

Ehkä Westendin kultahammasrannikon asukkaat alkavat jo uskoa olevansa turvassa. Sen kylän raitille voi lapset huolettaa laittaa koulutielle vailla pelkoa susista.

Sitä paitsi maan eteläosan moottoritiet on moninkertaisesti aidattu niin, ettei peto edes pääse metropolin ytimiin.

Ehkä juuri siksi Kruunuhaan ja Töölön kerrostaloista löytyvätkin maan pätevimmät neuvojat, kuinka maaseudulla pitäisi petoihin suhtautua ja harjoittaa niiden kanssa rauhanomaista rinnakkaineloa.

Jos susiseudun maalaisäitiä pelottaa lähettää pienet lapsensa metsän läpi kouluun, ei häntä pidä siitä ivata. Lapsille on tavalla tai toisella järjestettävä turvallinen koulumatka.

Ihmisillä on aina ollut monenlaisia pelkoja eivätkä he niille mitään voi. Kuka pelkää sotaa, kuka sairauksia. Vielä Kekkosen aikaan moni porvari nukkui yönsä huonosti ja parabellum käden ulottuvilla, koska he pelkäsivät kommunisteja. Ihan totta.

Terve petopelko ei ole edes pahasta. Kyllä karhua kannattaa kavahtaa ainakin saman verran kuin laitumella vapaana käyskentelevää sonnia.

Radiossa ja televisiossa tavan takaa luettujen karhuvaroitusten arvellaan lietsovan pelkoa ja niiden lopettamista harkitaan.

Jos karhu ilmestyy kylälle, koulun tai lastentarhan liepeille, varoitus on täysin paikallaan. Mikäli jotakin sattuisi, silloin solvattaisiin viranomaiset saamattomiksi nahjuksiksi, kun eivät edes varoita, vaikka vaaran paikka on tiedossa.

Suomessa on tavattoman vaikeata saada aikaan ja ylläpitää asiallista petokeskustelua. Mielipiteet sinkoilevat äärestä laitaan ja laidat paukkuvat.

Hyvä yritys riistaministeriön, maa- ja metsätalousministeriön suunnalta jäähdytellä kuumentunutta keskustelua ovat suurpetojen hoitosuunnitelmat. Niissä ei kiistetä mahdollisia ongelmia, vaan ohjataan petopolitiikkaa sekä kansallisen että EU-laillisuuden ja niin muodikkaan kestävän kehityksen uomiin. Suurpetojen kannanhoitoa on myös metsästys, mikä tietysti kauhistaa äärisuojelijoita.

Heidän ja kaikkien muidenkin on syytä pitää kirkkaana mielissä, että petopelko ja petoviha ovat kaksi täysin eri asiaa.