Kolumnit Uutiset

Kultturivieras Juha Itkonen: Juoksujalkaa

Nuorempi poikani vaikuttaa synnynnäiseltä juoksijalta. Itse asiassa hän ei juurikaan kävele. Liikkumismuotoja hänen kanssaan on tasan kaksi: joko hän juoksee tai sitten kannan häntä harteillani. Jälkimmäinen alkaa käydä vähitellen raskaaksi, sillä poika täytti äsken jo viisi.

Vein siis Unton yleisurheilukouluun. HKV:n nuorin iskuryhmä, Turboveikot, kokoontuu kesäkaudella kerran viikolla Eläintarhan kentällä – siis sillä vanhalla, viehättävän näköisellä urheiluareenalla, joka junalla Hämeenlinnasta Helsinkiin saavuttaessa jää oikealle puolelle pian Pasilan aseman jälkeen. 

Vaikka olen asunut Helsingissä jo parikymmentä vuotta, minusta on edelleen omituinen ajatus, että poikani seura on juuri Helsingin Kisa-Veikot. Lapsuudessani se edusti minulle samanlaista merkillistä, kutkuttavaa mutta kuitenkin etäistä pääkaupunkilaisuutta kuin HIFK tai Jokerit. Jos jo Tampereen Pyrintö oli niin suuri kuin se oli, miten suuri mahtoikaan olla HKV? 

Oma seurani oli tietenkin Hämeenlinnan Tarmo. Kotikenttäni oli Kaurialan kenttä. Sinne me poljimme koko kesän, sotkimme mäkeä alas Tunturi-polkupyörillämme kaksi kertaa viikossa, minä ja pikkuveljeni, ja jos muistan oikein, menimme sinne kaksin, pikkuveli oli tuskin vielä edes koulussa mutta viisi vuotta vanhempana kelpasin hänen huoltajakseen. 

Minäkin olin lahjakas juoksija. Se kulkee ilmeisesti geeneissä, sillä niin oli myös isäni. Pituushyppykin sujui, mutta korkeushyppy oli jo siinä ja siinä. Heittolajeista en haluaisi edes puhua, juoksugeenin vastapainona suvussamme periytyy ilmeisesti geeni, joka tekee kaikenlaisten esineiden heittämisestä erittäin hankalaa. Kaikkein hankalin on keihäs. Sen heittämisessä olen niin häkellyttävän huono, että heittoyritykseni ovat silkkaa sketsiviihdettä. 

En kuitenkaan syytä osaamattomuudestani Tarmon yleisurheilukoulua. Yritetty on, oppi ei vain tartu. Vielä omissa polttareissani minulle yritettiin opettaa keihäänheittoa, mutta eihän siitä silläkään kerralla mitään tullut. Olen tässä mielessä huono suomalainen.

Eläintarhan kentällä mieleeni eivät kuitenkaan ensimmäisenä palaa kipeät keihästraumani. Sisälläni heräävä tunne on nostalginen ja lämmin. Kesäinen urheilukenttä aktivoi tunnemuistoni kaikilla aisteilla. 

Haistan auringon lämmittämän tartanin. Tunnen nurmikon paljaiden jalkojeni alla. Kuulen valmentajien huudot ja tossujen lätinän juoksurataa vasten. Näen eri-ikäiset juniorit, tytöt ja pojat, ja oman poikani heidän joukossaan.

Hän tosiaan juoksee lujaa. Toivon, että urheilukentästä tulisi hänellekin paikka, jossa hän viihtyy ja jonka hän aikuisena muistaa.

Mitä tulee Helsingin Kisa-Veikkojen toimintaan, se vaikuttaa toistaiseksi varsin samanlaiselta kuin Hämeenlinnan Tarmon. Ehkä Helsinki ei sittenkään ole aivan toinen planeetta. 

 

Juha Itkonen
Kirjoittaja on kirjailija, Helsinki. 

Päivän lehti

2.12.2020

Fingerpori

comic