Kolumnit Uutiset

Kulttuurivieras: Historia opettaa – jos se on lähellä

Äärioikeiston porskutus on karmeaa todellisuutta kautta mantereemme. Itävallassa rehvakas natsi melkein rynni ensimmäiseksi valtionpääksi Euroopassa sitten sotien. Oikeistolaisen Fidesz-puolueen itsevaltaisesti hallitsema Unkari muistuttaa jo Vladimir Putinin Venäjää. Maltillisuudellaan perinteisesti ylpeilleessä Britanniassa raivo siirtotyövoimaa kohtaan ratkaisi lähdön EU:sta.

Äärioikeisto vahvistuu aina samaa kaavaa. Talousvaikeudet ja perinteisten valtapuolueiden aseettomuus niiden edessä ajavat kansalaiset radikaaleihin vaihtoehtoihin. Ääriliikkeet tarjoavat helppoja vastauksia vaikeisiin kysymyksiin. Pakolaiskriisi, siirtolaisuus ja terrorismi sinetöivät äärioikeiston houkutuksen, vaikka Euroopassa jos missä siitä on katkerat kokemukset. 

Demokratian ja humanismin synnyinmaassa Ranskassa Kansallinen rintama on kiivennyt perinteisten valtapuolueiden rinnalle. Kyseisten aatteiden mallioppilaissa Pohjoismaissa tilanne on sama. Ruotsidemokraatit kolkuttaa gallupeissa suurimman puolueen asemaa siitäkin huolimatta, että Ruotsin talous kukoistaa. Tanskassa sen sisarpuolue on jo tärkeä vallankäyttäjä.

Eikö ihminen todella opi mitään menneisyydestään? 

Kaikkialla historian läksy ei ole lentänyt roskakoriin. Espanjassa ja Portugalissa äärioikeistolla ei ole edes jalansijaa ainakaan virallisessa politiikassa, vaikka molemmat kuuluvat euroalueen laman pahimpiin uhreihin. Siirtolaisistakaan ei ole puutetta, varsinkaan Espanjassa, jonka maatalous pysähtyisi ilman heitä.

Protestihenki on kanavoitunut populistiseen vasemmistoon, mutta se ei ole ratsastanut muukalaisvihalla ja flirttailemalla totalitarismille. Eikä sen tärkein edustaja Podemos edes yltänyt odotettuun jytkyyn pari viikkoa sitten parlamenttivaalien uusinnassa Espanjassa. Brittien euroskeptisyys ei sinne levinnyt. EU:ta kannattavat puolueet saivat ylivoimaisen enemmistön.

Miksi radikalismi ei tartu Euroopan lounaisnurkkaan? Syy tuskin on leppeä välimerellinen kulttuuri, sillä molemmilla mailla on pitkä ja katkera äärioikeistolainen historia. Niissä sotilasdiktatuuri loppui vasta 1970-luvun puolivälissä.

Mutta juuri se selittänee maltillisuuden: äänestäjien enemmistöllä on poliisivaltion surkeus tuoreessa muistissa. Protestihenki ei suuntaa äärioikeistoon tai muuhunkaan pakkovallalta löyhkäävään radikalismiin. 

Espanjan ja Portugalin perusteella ihminen oppii kyllä historiastaan – jos kipeät kokemukset ovat tarpeeksi lähellä. Useimmissa Euroopan maissa oikeistototalitarismista ei ole rokotteena toimivia tuoreita muistoja. Siksi tyrmäävän moni hinkuaa niiden perään vapaaehtoisesti.

Heikki Ikonen
Kirjoittaja on toimittaja, Tampere.
ikosenheikki61@gmail.com

Päivän lehti

6.6.2020